Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta, jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä.
Tämä ilmiö syntyi siten, että Ragnar — joka pysäkiltä palatessaan melkein vapisi iloisesta kiihkosta, mutta ei silti ymmärtänyt mitä tehdä — ensin otti tulen salin lamppuun. Hän teki sen vain jotain tehdäkseen ja istui sitten kuuntelemaan. Samassa hän jo nousi ja käveli välikköön päin, lähemmäksi kyökin ovea. Mutta kun kyökissä hiukan kalahti, hypähti hän jo takaisin ja oli häärivinään jotain pöydän luona. Hiltua ei kuulunutkaan, hiljaiset äänet vain jatkuivat kyökissä. Ragnar tiesi, että Hiltun pian oli tultava kattamaan hänelle ateriaa tähän pöytään — hän sammutti mitään ajattelematta lampun ja jäi istumaan pimeään. Kuu oli noussut korkeammalle ja vaalentunut, sen loisteessa oli erikoisen kiihdyttävä ihanuus, joka johtui siitä, että äiti nyt varmasti oli poissa. Kuun paiste oli ainoa, joka tänä iltana enää tuli sisään tähän huvilaan, se tuli omin lupinsa puunlatvusten lävitse. Ragnar tunsi outoa, nyt syttyvää toveruutta tuota ikuista luonnonilmiötä kohtaan. Toveri ikäänkuin iski suloisen synnillisesti silmää, se ikäänkuin huomautti, että onhan oltu tovereita lastenkamarista asti, vaikkei ole näissä näin läheisissä satuttu ennen yhtymään… Ei ollut sillä hetkellä piirtoakaan ehjänä siitä kuvasta, jonka Ragnarin äiti luuli pojan sieluun muovanneensa. Ihmisen eläimellisen puolen alkeellisimmat seikat ryöppysivät hyvin alkeellisina mielteinä tuon suurikasvuisen ihmislapsen tajussa…
Ragnarin mieleen vilahti, että hän menee yläkertaan odottamaan Hiltun illalliskutsua. Hän hiipi hiljaa portaita kohden välikköön, mutta juuri silloin ehti siihen Hiltu tarjottimineen eikä huomannut Ragnaria pimeässä, ennenkuin hänen olkapäänsä kosketti Ragnarin käsivarteen. Ragnarin ajatus toimi samaan tapaan kuin humaltuneen ihmisen. Oli muka hyvin tärkeätä, että hän käsivarresta ohjasi Hiltua pimeän salin halki pöydän ääreen. Hän tulkitsi tämän ajatuksen jonkinlaisilla sanoillakin, joiden onttouden hän itse hyvin kuuli. Hiltu sanoi yksinkertaisesti:
— Ottakaa tuli, että näen kattaa pöydän.
— Entä jos en otakaan.
— Ottakaa nyt vaan.
Oli ihan hiljaista. Kuunpaiste liekehti lehmusten välissä.
— Onko Hiltu minun ystäväni, kun minä olen täällä näin yksin?
Ragnar tunsi, ettei hän olisi sanonut juuri niin, jos hän olisi saanut puhua ruotsia.
— Ette tekään ole minun ystäväni.