— Olenhan.
— Ettepä, koska säikytätte. Minä pelkään muutenkin täällä. Ottakaa nyt tuli.
* * * * *
— Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa, minulla ei ole enää ketään — Lause jäi kesken. Äänessä tuntui äkillisen voimakkaan itkun alkupuuskahdus, eikä tyttö osannut enää oikein pyrkiä poiskaan. Hän ei vielä pelännyt Ragnaria.
* * * * *
Kuunpaiste tuli hetki hetkeltä rohkeammaksi. Se puhui samalle miehiselle vaistolle kuin toisaalta tytön ihon tuoksu ja huoneiden ihana yksinäisyyden tuntu. Nämä kokemattomuudessaan yhdenarvoiset ihmislapset olivat joutuneet pienten luonnon seikkojen valtoihin. Ragnarin kuivin kasvaneessa nuorukaissielussa virkosivat monet viime päivienkin ohi uinuneet toiminnat: rakkaus, sääli, itsenäinen vastuunalaisuus, puhtaan ihmisyyden tajuaminen. Hänen tähänastinen elämänsä oli tarkoin säästynyt tilanteilta, jotka niitä olisivat herättäneet, ja niin ne olivat nukkuneet tähän asti. Mutta äkkiä heräävä elo on aina epävakaista, vaikkapa herääjät olisivat enkeleitäkin. Ja mitä saattoikaan rehtorskan Ragnarilla olla sanottavaa, kun joutui enkeleille vastaamaan?
Jokaisessa sielussa ovat enkelit aina rehellisiä. Ne ovat ainoat, jotka täysin tajuavat pelkän ihmisyyden arvon. Ihmisyyden alkaminen on aina korkein tapaus, mitä tässä olemisen piirissä voi sattua. Ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä — ihan sinänsä — valtava tapausten sarja, jonka vaaliminen ja ihaileminen on enkelilegionille kyllin arvokasta. Ulompana aineessa voidaan rappeutua, syvin ja oleellisin ihmisyys tekee matkansa aina rappeutumatta. Enkelit iloitsevat, jos jonkun ihmisyyden kohdalle sattunut aine edes osittain jaksaa seurata itse ihmisyyttä… Kun ei mitään tapahdu, pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys tästä tapauksesta voittava ja vahveneva?
Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa:
— Älä pelkää — minä rakastan sinua — kyllä minä otan tulen — rakastatko sinä minua?
Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden. Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut. Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse saliin.