Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta

by Frans Eemil Sillanpää

Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota äiti ei sietänyt (— äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa.

Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä.

* * * * *

Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa sillä asteella — hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin, kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen.

Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä todella sanotaankin lapseksi — ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle! Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat ajatuksen eteen.

Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin ei tuo tuolla olekaan. — Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii.

Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt kahvitassi… Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä hengenveto oli jo unen alkua.

Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle, aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät. Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema. Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen, niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla. Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa — joissa hyvin sopisi uskoa tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen Jussin sitä aina vaan itse yrittää.

Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava, työtä niitten on tehtävä — yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti, tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee — niinkuin hedelmätönkin kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain kuolemaa varten. — Ei kuolla, ei kuolla — koetetaan olla siivo ja uskollinen — ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan.

Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi, vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon ehjää ja auttamatonta tilaa.