Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta

by Frans Eemil Sillanpää

Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran tasapainolaitteen — siepannut pois oljenkorren.

Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota… Sitten mentiin taas kirkkoon ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja mahdotonta oli ajatella, että Jumala — oikein se tainnuttava Jumala — voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa…

Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua, joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa, kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin, mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä — siis Hiltukin — oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon. Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä, haukuttiin ja riideltiin — itse rippikoulutytöt, niin pian kuin pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän kanssa. — Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä.

Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen, suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä… Nyt rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah… Hän ei nähnyt kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin.

Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan — Jumala oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan. Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.

Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän — äidin ja tyttären — sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti. Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois.

Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa. Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki — jonkinlainen sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen Ville — pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella oli puulla lyönyt selkärangan vialle — piti jatkuvaa tuskallista vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä.

Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella. Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään, oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut pirtissä. Mitä tämä oleminen on?

Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa tilasta toiseen.

Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon vakaasti alentuessa taas syksyä kohden.