Joskus joku äijän karilas istuu Toivolan pirtissä ja jaarittelee.
— Taitaa Riina olla vähän kivun vallassa?
— On tässä tietämistä, huokaa äiti.
— Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon perällä käynyt.
— Ei tiedä.
— Ää — kyllä ne koirakset pian haistavat uuden pyyntimaan.
Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan edes tiedetty, kuka se äijä oli. — Mutta elämä on kumminkin entistä kiusallisemmin takertunut johonkin.
On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi mädän haju ilmetä — Kyllin, kyllin — ei jaksa enää tätä kehitellä pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti. Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät, ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha, joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa.
Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia, tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä.
Hän tuli taloon, jossa oli monta huonetta, kaikki uuvuttavan puhtaita (ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä — minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika — siihen sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä, ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin.