Hiltu ja Ragnar: Kertomus kahdesta ihmislapsesta

by Frans Eemil Sillanpää

Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen — tai oikeammin sisällyksettömyyden — täällä. Hän ei niitä ajatellut, mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka, jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan) eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli — ikäänkuin valtavan, ennen aavistamattoman meren pohjassa — jommoisesta ei ole tapana enää pinnalle palata.

Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.

* * * * *

Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa, siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin. Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan, niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin luontevalta. Hiltukin virkosi — olihan hänellä vaistot. Hänen arka katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus, kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin huvilan — huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on rehtorskan poika —. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi, jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua ylhäällä? — ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi maata toisiaan lähempänä — mutta ei sentään samassa huoneessa.

Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään. Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen. Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken töistä.

Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa — hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti hänen kanssansa. Kuinka — jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Ei se ainakaan portilta palannut.

Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista hän ei ollut tottunut näkemään… Hän tunsi kaikki huvilan huoneet, tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin — jonka päässä uhkui vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä tarvittavaan määrään… Hän on jo ripillä käypä… Näinä iltoina on ollut kirkas kuunpaiste.

Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi — tästäkin illasta tulee vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan käskyjen mukaista — kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin… Kuu teki nousua. Aterian valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä saliin elähtyneenä jostakin — siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.

Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan ihmislapset kestä uuden syntymistä.

Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken. Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön. Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten takanakin.