* * * * *

Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti varjot ja koko sen yön olemattomaksi.

Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut. Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan poissa, mahtavasti poissa.

Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut. Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin, Ragnar — Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa — tukala ehkä juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä.

Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka, joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra, outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata, mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä.

Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka. Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan kömpelö nuori piikatyttö.

Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun.

Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi vaiherikas elonpäivä alkaa.

* * * * *

Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään, ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet — niin silmin näkyväiset kuin muuten tajuttavat — ikäänkuin katsomaan, katsomaan ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot edellytyksineen … ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää, vakavaa, lämmintä — ja kaikki palautui nyt aamuvalossa.