Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä, jonka vaisto sanoo tulevan — illalla kun taas on kuutamo. Mutta se olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken iloa, menneen ja tulevan unohtamista.
Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii, palatakseen iltahämyssä — jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä.
Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia. Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä, tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt, kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten kuului kaupungilla liikkumiseen.
Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna. Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä, mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki.
Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa, jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa. Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen, kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria.
Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään.
Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä, että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun. Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut ketään.
Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä. Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut… Oli hyvin viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä. Kaikki oli kovin luontevaa… Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä…
Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan — ei ollut ketään näin aikaisin päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen, jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin "Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti, niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen nuorukaisten vaiheille.
Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos … mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli ravintolaan… Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia, tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki.