Täytyy sanoa, että Ragnar Palmerus tähän aikaan jokseenkin nopeasti sai tutustua elämän eri puoliin ja vielä ilman sitä ohjausta, johon hän oli tottunut. Nyt hän vapisi koettaen niin hyvin kuin saattoi peittää sitä tuntemattomilta vierailta. Hän hytisteli niinkuin olisi ollut viluissaan; eikä hän olisi itselleenkään osannut sanoa, mikä häntä vapisutti. Mutta äskeinen yhtäkaikkisuus oli nyt tyystin poissa.
Poliisit tulivat vehkeineen ja saivat heti ruumiin ylös. Ragnar katseli sitä niinkuin muutkin. Suuret silmät olivat rakosellaan ja kaareva sinertynyt ylähuuli jätti hampaankärjet näkyviin. Siinä oli kuolleen hennon Hiltun ympärillä se sarsipuku ja jalassa ne rasvakengät, jotka hänellä oli ollut etäisestä salotöllistä lähtiessään, mietteliään isän tullessa saattamaan ja kahden pienen sisaruksen painaessa neniään ruutuun nähdäkseen hiukan pitemmälle kuinka Hiltu meni huvilaan.
Siinä oli nyt nuori ruumis vaatteineen vieraitten olentojen töllisteltävänä.
Sillä vieraita he kaikki olivat — Ragnarkin, tämän huvilan nuori-herra. Erikoinen, vain Ragnarin tapaiselle väelle ominainen itsetiedoton julma tunteettomuus oli hänet vallannut, tai oikeammin palautunut vallitsevaksi. Kun poliisit olivat pitäneet lyhyen kuulustelun, jossa hyvin selvisi kaikki, mitä selvitä saattoi, lähtivät he seurueen veneellä viemään ruumista kaupunkiin. Seurue lähti jalkaisin naikkosten naljaillessa vastalauseitaan, "sillä heidän varpaansa olivat kipeet". Ragnar jäi yksin ja kiirehti nyt uudestaan ja lopullisesti ajattelemaan äitinsä palaamista ja siihen kuuluvia seikkoja. Joltain kannalta hän ajatteli sattunutta tapaustakin. Poliisit olivat puhuneet ruumiinavauksesta. Ragnar oli kovin tyytyväinen, kun hän ymmärsi, ettei tytölle ollut sattunut mitään sellaista, mikä näkyisi tutkimuksessa. Viinikysymys oli pahin. Jollei sitä olisi ollut, olisi hän mitä hartaimmin toivonut äitinsä pikaista paluuta. Jos äiti viipyisi huomiseen, voisi hän korjata asian hankkimalla kaupasta uudet pullot juotujen sijaan. Tai ehkäpä se kävisi tänäänkin jollakin tavoin, jos ravintolasta sattuisi saamaan samanlaisia. Hän voisi yrittää käyttää Murtomäkeä apunaan vielä tämän kerran.
Ja sitten — Ragnar ei ajatellut selkeästi, niinkuin tottunut ajattelija, vaan pikemminkin vaistoili — sitten olisi lopussa tämä hullu vaihe, joka juonsi alkunsa hänen hulluista piikahaaveistaan. Onni suosi häntä, sillä tämän hulluuden ainoa todistaja oli poissa; kun nuo vähäiset vaatejätteet vielä saisi pois kyökin seinästä, olisi koko huvila ikäänkuin uudessa siivossa. Hänen lapsellisuutensa näissä asioissa, yhdet niinkuin toisetkin, pysyivät ikuisesti salassa ja toivo viittoi eteenpäin uusia, verevämpiä, luonnonmukaisempia uria. Tuntui tosiaan siltä, että tämä vähäpätöinen tapaussarja juuri tässä tärkeässä suhteessa oli tuon kaikin puolin hienopiirteisen nuorukaisen kehitykselle kylläkin tärkeä. Vaikkapa rehtorskakin kerran saisi kaikki tietää, kunhan hän vain tämän ymmärtäisi, niin liikkuisi sinä päivänä sittenkin ylevä ilo hänen vanhassa herrasväensydämessään.
Tämä tapahtui syyspuolessa 1906, vuotta jälkeen suuren lakon. Siitä nuori-herra Ragnarkin lähti kehittymään kansansa historiallisten vaiheitten mukana, suorittaakseen kerran, kun aika oli täytetty, edellytystensä mukaisen osuuden sen elämässä.
Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.