Hän työnsi oven auki jääden itse kamarin puolelle. Käytävässä seisoi pelästyneen näköinen viiksiniekka mies knallihattu päässä ja hänen takanaan kurkisteli ujostelematta nuorehko nainen. Näki selvästi, että he eivät olleet nousseet unisijoiltaan vaan olivat viettäneet yönsä valvoen. Jostain alhaalta päin kuului vielä parin muun ihmisen kuiskutusta.
Ragnar tajusi, ettei hänellä ollut vaaraa, mutta että jotain erinomaista nyt oli tapahtunut. Tuli ei ollut irti, sillä kaikki oli hiljaista eivätkä nämä ihmiset hätäilleet. Ei se liioin voinut koskea mammaa, hänestä eivät toisi sanomia tuonnäköiset ihmiset. Kuinka nämä olennot olivat päässeet sisälle? Hiltu —
Kaikki tämä ehti käväistä Ragnarin ajatuksessa, ennenkuin knallipäinen alkoi puhua:
— Anteeksi nyt, että me näin tullaan, mutta me sourettiin tuolta ohitte ja nähtiin kun yks nainen hyppäsi järveen teirän laiturilta. Me sourettiin kyllä kiiruusti siihen, mutta se oli ehtiny jo upota. Me vartoiltiin ja koiteltiin, mutta sitten me tultiin maihin kattoon, ja kun täällä oli köökin ovi auki, niin me aateltiin, että jos se oli täältä.
He kulkivat yhdessä alas rappusia. Mies innostui puhumaan yhä enemmän. Että he olivat olleet tuolla Hyhyn kylässä, kun tuon toisen miehen serkulla on siellä talo, ja niin edespäin, ja juuri kun he olivat menossa, niin juoksi nainen, ja niin edespäin.
Ragnar tutki yhdessä heidän kanssaan kyökin. Vuoteessa oli peite paikoillaan, mutta siitä näki, että sen päällä oli oleskeltu (täytyihän sen näkyä). Pienellä pöydällä oli kulunut virsikirja (sen Ragnar havaitsi nyt vasta). Ragnarin täytyi hiukan vapisevalla herrasäänellään näille olennoille selitellä olosuhteita: että hänen äitinsä oli matkalla, että tyttö oli ollut vähän sairaalloinen ja omituinen. Sitten käytiin vielä rannassakin — niinkuin siitä olisi jotain apua ollut. Vihdoin knallipää, joka esiintyi joukon viisaimpana, oivalsi, että oli tehtävä ilmoitus poliisille. Olihan täällä telefooni. Mutta oliko tämä kaupungin puolta vai Pirkkalan puolta? Ehkä nuoriherra soittaa.
Mentiin sisälle. Kun Ragnar oli hetken puhua solkannut, kutsui hän knallipään puhelimeen ja silloin asiat nopeasti selkisivät.
— Ylikonstaapeli käski meidän olla täällä siihen asti kunnes poliisit saapuvat.
Tämän ihmeellisen joukkueen vierailu rehtorivainaan huvilassa kello viiden aikaan, sunnuntaiaamuna, se oli toki viimeinen kohtaus tässä kolmivuorokautisessa näytelmässä.
Siinä täytyi nyt Ragnarin puolisen tuntia olla isäntänä näille herroille ja heidän naisilleen — jotka viimemainitut tuskin olivat vielä sanaa sanoneet. Puoliuntuneina ja kovasti rasittuneinakin heidän olossaan tuntui vain tuo erikoinen tehtaalais-viehkeily, joka niin helposti tarttuu turhanpäiväiseen maalaishempukkaan, kun hän pääsee kaupunkiin ja saa sällituttavia. Siinä saa kyllä joku juosta järveen, siinä saa tulla vaikka maanjäristys, mutta neiti Lyydi Nieminen, jolla on hattu, saketti ja saurookengät, ei missään tilanteessa unohda sitä tylsää sanankäännettä, joka jollain kikatusmatkalla on hänen kielelleen jäänyt.