Lepo oli kumminkin tullut. Antaa kipujen ja vaivojen olla. "Antaa olla", niin oli viimeiseksi sanonut Riinakin, äitivainaa, jonka muistokuva nyt jo tuntui lempeältä. Antaa kaiken olla silloin kun tällainen suuri lepo tulee; suuri lepo jota kohden koko elämä on alustaan asti pyrkinyt, kautta kaikkien tapausten; suvi-iltojen itkunnyyhkeineen; himmeiden talvipäivien, kun ei äiti voinut antaa muuta kuin vettä, vaikka lapsi pyysi maitoa; ripilläkäynnin kauniine aurinkoisine taisteluineen: suviöiden, joina hänen luultiin nukkuvan, mutta hän kuuntelikin ensin Villen ja sitten äidin vaikerteluja; ja vihdoin pienten sisarusten hyvästijätön syksyisenä päivänä. Siihen asti se oli kuin eilen tapahtunut. Sen jälkeen hän ei ollut levännyt ennenkuin nyt. Nyt hän lepäsi, tässä rauhallisella käymälän penkillä, valoisan ikkunan pielessä, jonne ei kukaan eikä mikään enää tullut. On suloista torkahtaa jollakin tuolilla ennen varsinaista yösijalle menoa, kun tietää että kaikki askareet ovat poissa eikä ole huolta huomisestakaan. Alkuun päästyään ei uupunut ajattele muuta kuin lepoa — ei muuta — kuin lepoa —
Mutta suloisestakin torkunnasta on vihdoin siirryttävä lopulliselle unisijalle, vaikka siirtyminen katkaiseekin hienoimman alkulevon. Hiltu ymmärsi, ettei hän jää tähän eikä mene sisällekään, mutta silti ei hän vähääkään epäillyt leponsa jatkumista. Hän laskeutui alas portaat paljoa hitaammin kuin oli ne äsken noussut, pani oven kiinni, sulkematta kumminkaan hakaa, ja käveli taas kyökille päin koettaen ihan tietoisesti varjella lepotilaansa järkkymästä. Tultuaan oven edustalle ei hän vielä selvästi tiennyt, mitä hän tekee. Puitten välistä näkyi järven pinta, jolla tuhannentuhatta pientä lainetta ajoi toistaan takaa kihelmöiden kirkkaassa aamuvalossa. Kun katsoi sitä tuollaiseen rajoitettuun alaan, tuntui lepo jatkuvan seisaallakin. On tietysti paljon voittamista, kun sinne oikein menee. Niinkuin torkkujalla on sija tehtävänä ja vaatteet riisuttava.
Jokseenkin nopeasti kävellen, katse himmeänä ja hatarana Hiltu käveli rantatietä laiturille, aina päähän asti, ja heittäytyi sieltä kylki edellä veden kiehtoville patjoille.
Oli varhainen sunnuntaiaamu, jokseenkin lämmin. Laimeneva kuu ja liekehtivä aurinko katselivat lyhyttä kamppailua, jonka aiheutti ruumiin lukemattomissa soluissa viipyvä sokea elinvoima; ne eivät vielä olisi tahtoneet lopettaa sitä tapaussarjaa, joka seitsemäntoista vuotta sitten oli heidän yhteisestä emosolustaan alkanut. Pian kumminkin kaikki asettui ja häiriytynyt pienoisaallokko sai jatkaa peliään laiturin päässä niinkuin muuallakin.
* * * * *
Ne äänet, jotka Hiltua ratkaisevassa vaiheessa niin säikyttivät, olivat Ragnarin askelia, kun hän nousi ikävältä vuoteeltaan lähteäkseen kolmannen kerran tänä yönä alakertaan. Hän oli tällöin jo hyvin yhtäkaikkisella mielellä, vain jonkinlainen tahdoton itsepintaisuus piti häntä valveilla; niinkuin muka vieläkin vain pitäisi yrittää saada tämä asia parempaan päätökseen ennen päivän tuloa. Vuode oli ikävä, yhä vain yhtä ikävä, vaikka niinkin suuria asioita oli tapahtunut. Unelias vaisto oli sanonut ja jo lakannut sanomastakin, ettei tämä asia enää tästä parane; että jotain tuuletuksentapaista kyllä on saatava, mutta vallan muualta päin. Nuoressa ohjeettomassa lemmessä on lämmintä ja vakavaa, mutta jollei vakavuutta kyetä säilyttämään, niin silloin lämmin ummehtuu ja rääkkäys alkaa.
No niin, sopii mennä vielä kerran alas. Sopii mennä hävittämään tuo tyhjä pullo, ettei se vahingossakaan jää tänne. Hän lähti ja kuuli samassa, että alhaallakin liikuttiin. Ehkäpä — ehkäpä sielläkin vielä jotain toivottiin.
Ragnar tuli alas ja katsoi kyökin ovesta sisään. Siellä ei ollut ketään — mennyt siis ulos. Hänkin meni ulos ja käytävää kävellessään kuvitteli sellaista laihaa mahdollisuutta, että tyttö johonkin asettuneena tekisi hänelle kehoittavan eleen. Hän käveli aina huvila-alueen rajalle ja heitti siellä tyhjän pullon aidan yli. Sitten hän palasi takaisin mitään kuulematta tai näkemättä, kääntyi sisälle ja katsoi taas kyökkiin, jossa ei vieläkään ollut ketään, vain äsken jätetty sija, joka nyt teki äitelän vaikutuksen. Ilkeätä tämä oli, odotella rehtorskaa tuon suotta piinautuneen olennon kanssa, jolle hän oli kuiskannut: "minä nain sinut". Noustessaan ylös kamariinsa Ragnar oli melkoista kiusaantuneempi kuin äsken alas tullessaan. Juuri äidin tuloa ajatellen tuntui Hiltun olemassaolo kiusalliselta. Ei ollut mitään takeita siitä, kuinka se suhtautuisi äitiin. Senhän näkee päältäkin niin ilkeästi… Kun ei sitä saa edes kunnollisesti puheilleen.
Ragnarkin kaipasi jotakin loppuratkaisua, mitä hyvänsä. Ja tulihan se tietenkin hänellekin.
Kun hän viimeisen retkensä jäljeltä juuri oli päässyt jonkinlaiseen unenhortoon, alkoi korvaan saapua outoja ääniä. Ne jatkuivat jatkumistaan ja lopulta alkoivat lähestyä. Rappusista kuului selvästi outoja, tottumattomia jalan ääniä. Ragnar pelästyi hurjasti ja syöksyi ottamaan takkiaan. Mitä onkaan nyt tulossa? Olipa hän kumminkin onneksi hävittänyt pullon.