Ragnar hymähteli ja mutisi jotakin puhuen huomaamattaan ruotsia. "Va fan ä' de' för djävulstyg." Hän teki vielä joitain yrityksiä, mutta kun tyttö näytti pyrkivän ulos pakosalle, jätti Ragnar hänet vihdoin rauhaan ja meni huoneeseensa.
Hän ei ollut erikoisen masentunut. Hän ei ollut ymmärtävinään koko olentoa.
* * * * *
Siellä se hiljaa nyyhkyttää kyökissä sängyn soppeen nykertyneenä. Kyyneleet ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta nyyhkytystä jatkuu; maallinen epätoivo polttaa loppuun varastojaan, kaluaa tyhjäksi elintarmon tuon vähäpätöisen hermoston lukemattomista inhimillisistä säikeistä siksi kun aamu tulee. Onkin jo aamupuoli; ja aivoissa on semmoinen tuntu, että tätä itkua ja nyyhkytystä on kestänyt hyvin kauan. Aivan varmaan sieltä asti, jolloin pientä Ville-vainaata sattui selkään, ja sitten läpi kaikkien vaiheitten.
Nyt Hiltu jo kyllä tietää itsekin, että hän kuolee. Se tietoisuus ei häntä sinänsä kauhista, hän tuskin sitä sanaa muistaa, mutta häntä kauhistaa se, mikä on edessä lähinnä, yhä lähempänä. Hänen ei tarvitse mitään ajatella tietääkseen, että hänessä on äitivainaansa tauti. Äitivainaan koko sairaus on hänen silmiensä edessä, jos hän ne sulki tai avasi. Äitivainaa ikäänkuin suurenee ja lähestyy häntä osoitellen omaa vaivaansa, jonka Hiltu parka liiankin hyvin tuli tuntemaan häntä hoidellessaan. Hiltu vääntelehtii ja koettaa olla sitä tajuamatta, mutta äidin kuva katsoo kipunsa takaa suoraan aivoihin, ja vaikka Hiltu koettaa myöntää, että hän kyllä tietää, ja hän kyllä näkee, niin äiti sittenkin paljastaa koko kipunsa… Äidin kuva on suuri, vanha ja ruma, ja sen jylhä katse tahtoo sanoa, että totta kai sinä kivun sait, koska olet minun sikiöni, sieltä lähtenyt, mistä kipukin… Minä sain kivun vanhana ämmänä, mutta sinun jo mukulana vuotaa… Tule tänne vaan, ei sinun tarvitse niin kauan virua kuin minun.
Hiltu nousee ja tuijottaa ulos, missä kuun valo on vaihtumassa päivän valoon. Kun kiinteästi katsoo eteensä, väistyy äitivainaan aavekuva, mutta tosiasiat eivät väisty. Yö on kulunut aamulle, ja jo iltahämystä asti hän on ollut selvillä siitä, mitä hänessä tapahtuu: veri vuotaa, ehkäpä jo löyhkääkin, vaikkei hän sitä itse huomaa. Pyörrytys on lakannut; se oli semmoista onnellista hyvää kipua, joka loppui siihen, kun tämä alkoi; tämä jonka edessä on pimeä loputon tila, jota päin nyt syöksytään, syöksytään yhä hirvittävämmällä vauhdilla. Vauhtia lisäämässä ovat lähestyvä rehtorska, joka poissaolollaan on vain ladannut musertavaa voimaansa; Kalle, viinit, kaikki se käsittämätön, mitä täällä on tapahtunut, Ragnar, Ragnar, jota ei ole olemassa — vain tuo kauhea olento, joka vielä tänä yönäkin kahdesti on käynyt ahdistamassa olentoa, jonka salainen häpeällinen vamma yhä jatkuu ja pahenee. Kaikki nuo lukemattomat seikat kohoavat kiihkeästi jyrkäksi seinäksi, huiputtomaksi vuoreksi, jonka takana on entisyys. Se kaatuu, kaatuu nyt pian ja paiskaa hänet olemattomuuteen, joka on sama kuin pimeys. Hänen kuormansa on suurempi kuin hän kantaa jaksaa. Hän hapuilee virsikirjaa. Heikossa aamuvalossa hän tapaa virren, jossa puhutaan sateesta ja vuodentulosta; hän avaa loppupuolesta ja löytää raskaan vaimon rukouksen, lukee sitä vähän matkaa, mutta työntää kirjan pois, kun muistaa ja tuntee, mitä hänen ruumiissaan tapahtuu. Ei löytänyt eikä voinutkaan löytää Hiltu sitä lausetta, jota hän olisi tarvinnut: "Pikkuinen ihmislapsi, hentoinen emonalku, älä pelkää! Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, eikä sinullekaan ole tehty mitään pahaa. Se mitä luulet äitivainaasi taudiksi, on luonnollinen asia, jonka vaarattomia enteitä ovat olleet sinun ajoittaiset pyörrytyksesi. Se ei merkitse enempää eikä vähempää, kuin että sinä alat olla kypsä synnyttämään maailmaan uusia ihmisiä, joille voi olla varattuna se onni, joka sinulta, äidiltäsi, isältäsi ja hyvin monelta muulta on kielletty. Nouse ja pyri sinne päin."
Mutta yhtä mahdotonta kuin kauas huvilan kyökkiin eksyneen Toivolan Hiltun oli löytää tuota lausetta virsikirjasta, yhtä mahdotonta oli tuomitun ihmisen enää siinä vauhdissa suistaa kohtaloaan, jonka enteet olivat paljon etäisemmät kuin hänen pienet pyörrytyksensä.
Kun ei päässyt ajatus alkuunkaan. Kun kaikkialta oli tie tukossa ja jokainen hengenveto kiristi yhä ahtaammalle. Itse aika ja sen kuluminen oli vieras vihamielinen ilmiö; se teki yöstä aamua, uupunutta huomioon ottamatta, uhkasi valtavalla päivällä, jonka päässä ei enää olisi uutta, suojelevaa yötä. Nouseva päivä tappaa, ottamatta kuitenkaan henkeä… Huvilasta harjulle johtava tie valkeni yhä selvemmäksi. Hiltu käsitti tekonsa avuttomuuden, mutta kumminkin hän nousi, silmäsi vuoteeseensa, yritti sitä hiukan kohentaa ja hiipi sitten ulos. Siinä oli tie, jota myöten hänen muka sopi paeta täältä, lähteä umpimähkään tuohon suunnattomaan, jota myöten häntä oli päiväkausi tuoda humistettu ja joka ei hänen tajussaan edes ollut samaa kuin maailma. Sopi kyllä kävellä tietä pitkin, ei se loppunut eikä mitenkään häirinnyt; ei yhtään elävää olentoa näkynyt eikä ääntä kuulunut. Mutta minne se johtaisi? Vaikkapa tuon käänteen takaa näkyisi Toivolan pirtti ja pihamaa, niin — mitä sitten? Näkymaahan ei matka kumminkaan koskaan loppuisi.
— Ei takaisin kyökkiin, pieneen rajoitettuun alaan. Vielä oli yönkulmaa hiukan jäljellä ja se mitä oli kyökin seinien sisällä oli kumminkin järkkymättömän tuttua. Siihen oli kevyempi tuijottaa… Kun vain ensin pääsi sinne hiljaa — kiireesti sängyn nurkkaan.
Hiltu oli tuskin ehtinyt kyökin tumpeaan ilmaan, kun ylhäältä alkoi kuulua liikehtimistä. Jokainen kolahdus oli kuin ilkeä uhkaus; hän tajusi vain äänet sinänsä, uuden vihamielisen tekijän, joka tuli tähän viimeiseen hiljaisuuteen. Nyt äänet siirtyivät kamarista käytävän puolelle, nyt alkoivat laskeutua. Eksyneen epätoivo nousi korkeimmilleen. Kaikki ruumiilliset kosketukset, etäiset ja äskeiset, kaikki tapahtuneet rikkomukset, kipu — niin, mistä kipu johtui? Herra Jumala, siitähän se johtui! Hiltu syöksyi taas ulos, seisahti rappusilla niinkuin pakoaukkoa etsien ja alkoi sitten juosta ylöspäin, vaikka äskeisestään ymmärsi, ettei sieltä päin ollut apua. Osui sisään pienestä ovesta, jossa oli haka sisäpuolella; sulki sen ja kiipesi huohottaen jyrkkiä portaita ylös tasanteelle, johon pienestä akkunasta osui kirkas aamuvalo. Tunto sanoi, että oli päässyt kenenkään näkemättä. Jäsenet valahtivat jännityksestään suureen ja suloiseen uupumukseen, itku yritti antaa viimeiset lohdulliset rippeensä. Silmät painuivat kiinni, ja avoimilla huulilla pysähtyi tuska paikoilleen muistuttaen tällöin hymyä. Poloinen tunsi lopultakin levon saaneensa, vaikkei hän tietystikään tässä paikassa sitä pitemmälti nauttisi. Lepäsihän vain makeimman lyh … lyhyen … hetkisen … veti syvään henkeään … muutaman … kerran.