"Sodassa täytyy nauttia tappamisesta — muuten ei sota menestykään", on muuan suomalainen "kynäsoturi" kirjoittanut (harvennus hänen) ja varmaan osunut oikeaan.

Mutta sotahan ei itsessään, tarkoin ottaen, ole mitään: se on ihmis- ja joukkokohtaloiden vissi hetkellinen suhdetila. Se häviää, mutta kohtalot ovat saavutettuja aarteita, niin yhdet kuin toisetkin. Varsin pian taistelujen jälkeen voi inhimillinen yksilösielu jo saavuttaa semmoisen hetken, jona sen katse ei tahtoenkaan pysähdy toisarvoiseen pintaan, sen ruumiillisiin ponnistuksiin, likaan, nälkään ja julmuuksiin, vaan vastustamattomasti näkee syvemmälle, missä kaikki ovat ikäänkuin asentoihinsa pysähtyneet ja vaienneet. Siellä ei ole toinen toistaan jalompi eikä oikeutetumpi, sillä taistelevien puolien välityksellä ovat toisiaan koskettaneet seikat, joista taistelijain tiedossa ei ole aavistustakaan. Kuolleetkin nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä on tarkoitettu. Toivolan Jussi ja jääkäri ovat vanhat tutut, jääkäri on kerran siellä jossakin kuulakkana yönä ampunut Jussin. Se tapahtui varmaan hyvin sivumennen, koskei hän silloin yhtään huomannut kuinka merkitsevä mies Jussi todella on…

I

Syntymä ja lapsuus

Toivolan Juha kuului synnyltään talollissäätyyn, vaikka nykyajan nuoremmasta väestä vain harva on tullut sitä tietäneeksi, hänen etäisempi entisyytensä kun ei ole kenenkään mieltä kiinnittänyt. Mutta hänellä on vielä tänäkin päivänä mahtavia sukulaisia toisien kolmansien pitäjien talollisten keskuudessa, vaikka ne ovat niin vieraantuneet, etteivät edes tulleet hänen mieleensä silloin kun hän oli ahtaalla kapinoimisestaan.

Hän syntyi eräässä koillisen Satakunnan pitäjässä Harjakankaan kylässä Nikkilän talossa vuonna 1857. Syntyminen tapahtui perjantai-iltapäivällä ennen Mikonpäivää. Syksyisen juhlapäivän aattotunnelma vallitsi jo taloa ja tanhuvia, sekaantuen siihen omituisen äitelään tunnelmaan, joka ikäänkuin säteili synnyttävästä vaimosta. Aamupäivällä oli rankasti satanut, mutta iltapuoleksi selkisi, aurinko paisteli jo koivu- ja haapametsien kirjavuuteen ja yksinäisten kuusien elpyneeseen vihantaan. Nikkilän isäntä Penjami, viidenkymmenen ikäinen valjuryhtinen, tupakkileukainen äijä, laskeutui epävarmoin askelin ylistuvan rappusia myöten pihamaalle. Hänen yllään oli pitkä nuhraantunut röttimekko, nahkavyöllä vyötetty, mutta sekä mekon että paidan pitimet olivat ylhäältä auki, niin että luiseva punertava rinta oli pitkältä avoinna syksyn ilmalle. Hän oli hiljallensa häviöön menevä mies: äijä tuommoisena mekkoineen pihamaalla ja viinapannu kiehuvana kodassa, siinä oli leppeä sopusointu, joka jatkuvasti leyhyi talon kuluneissa nurkissa ja lemahtavilla seinustoilla. Penjami oli jo kolmatta kertaa naimisissa ja nyt oli tämä kolmas vaimo saamassa ensimmäistä lastaan. Kuppari paitahihasillaan ja kasvot hikisinä vei vettä kodasta saunaan ja kun näki Penjamin menevän kylälle päin, niin huusi:

— Pysy nyt vaan äijä kotona tää ehtoo!

— Pysykää te ämmät vaan pilttuullanne, ärisi Penjami ja saapasti edelleen kylää kohden, punertavilla äijän-kasvoillaan muikean itsetietoinen hymy, joka kuvasteli ulkoa päin leppeätä päivänvaloa ja sisältä päin yhtä leppeitä vanhan-miehen sala-ajatuksia.

"… Ämmät saavat lapsia … ämmät on semmoisia, että ne saa aina lapsia … nytkin taas saa tää mun kolmas ämmäni lapsen, mutta kuppari ei enää saa … heh heh hei pojat…

"… Minä menen Ollilaan, Ollilan pappaa katsomaan … se on mukava äijä, vaikka se on Kokemäeltä. Se on kanssa usein juovuksissa niinkuin minäkin, eikös vaan mahda olla tälläkin haavaa. Mikäs sen on ollessa, sill' on suuri poika, niinkuin karhun neljännes … ja aina rukiita. Ei se piru köyhdykään, vaikk' on suuri trankki… Mutta mull' on kolmas ämmä jo ja saa taas lapsen … kuppari siellä nyt leimehtii, mutta kyllä minä ämmiltä pian kurit lopetan … Se on niin mukavaa, kun antaa ämmille satikutia … keppiä on saanut mun joka ämmäni ja saa tääkin taas…"