Viina kierteli Penjamin suonissa suloisimmillaan, poskipäät punersivat niinkuin pihlajan tertut, ja silmä haeskeli lähettyviltä jotakin, johon saisi purkaa hyvää tuultaan. Hän haastoi kinaa perunankaivajien kanssa, kysyi Husarin mukuloilta: "Onko isäs kotona?" —"O'", sanoi poika. — "Mitä hän nyt tekee?" — "En minä tie'", vastasi poika. — "Taitaa olla äites vieressä", sanoi Penjami, nauroi kähitti ja meni edelleen pitkin raittia Ollilaan.

* * * * *

Tämän Penjamin kolmannen emännän nimi oli Maija. Hän oli syntyisin entisiä Ollilan tyttäriä; ei tosin tämän nykyisen kokemäkeläisen, vaan siten, että se joka myi Ollilan tälle nykyiselle, oli Maijan veli. Veli oli silloin nuorimies, mutta pääsi samaan aikaan kotivävyksi jonnekin Tampereen taakse ja siitä syystä myi kotitalonsa. Sisar Maija joutui silloin hiukan heikoille oksille. Hänelle jäi kyllä joku rupla rahaa, mutta ne eivät näyttäneet kelpaavan kenellekään. Jonkinlaisia heikkoja koreilun ja komeilun yrityksiäkin lienee hänellä ensimmältä ollut, mutta niissä oli joku semmoinen vivahdus, että niille naurettiin, ja lopulta ne ikäänkuin yhteisön puolesta saivat luonnollisen loppunsa: Maijalle tuli vahinko. Lapsi kyllä kuoli melkein heti, mutta niillä teillä olivat ruplatkin huvenneet ja Maijan edessä oli se yksi ja ainoa, mikä aina on vaimoihmiselle avoinna: ruveta piiaksi. Ihmiset ennustelivat tällöin hänelle uusia vahinkoja, sillä hän oli luonnoltansa pehmeä lallukka. Nämä ennustukset eivät kumminkaan täyttyneet. Mutta kun Nikkilän emäntä sitten Mikonpäivän aikaan kuoli ja Maija samana syksynä meni Nikkilään piiaksi, niin sanoivat ihmiset: "No siitä saa nyt Penjami emännän." Ja se ennustus täyttyi. Maija makasi nyt Nikkilän saunan parvella, ja kuppari Loviisa hääri hänen ympärillään.

Hän oli hartaasti toivonut ja odottanut tätä tilaisuutta, sillä koko hänen tähänastinen elämänsä ja etenkin emännyytensä oli ollut kovin hapuilevaa ja epäsointuista, ja hänen pieni laimea järkensä oli keksinyt, että jos hän saa perillisen, niin sitten hän vasta pääsee alkuun. Eihän hänen elämältään ollut koskaan puuttunut muuta kuin alkuunpääsy, eikähän se puute ollut hänen vikansa. Minkä hän sille mahtoi, ettei häneltä ollut oikein sujunut talontyttären tavallinen elämänmeno? Hän oli ollut viisi vuotta piikana, mutta ei ollut koskaan pitänyt piikuuttaan minään alennuksena, vaan ainoasti välitilana, kunnes pääsisi oikein alkuun. Heti hän sitten suostui Nikkilän isännän viittauksiin; Maijasta melkein tuntui hyvältä, että isäntä oli semmoinen kuin oli, vanha, tupakkileukainen ja viinaanmenevä — ja leski. Kaikki se oli hyvä vaan; ei sen vuoksi, että Ollilan Maija olisi ajatellut omaa alennustaan, muuten he vain olivat niin sopivinansa tämmöisen talon pariskunnaksi.

Mutta se oli vain sen ajan tunnetta, kun hän jo varmasti tiesi emännäksi pääsevänsä; kun sai koko viikon kuvitella, kuinka ensi pyhänä kirkossa sanottiin: "talollinen leskimies Penjami Penjamin poika ja talollisen tytär nuori neito Maria Josefina Sefanian tytär". Mutta kirkossa sanottiinkin, että "saman talon palveluspiika" — eikä nuoresta neidosta puhuttu mitään. Ja muutenkin sai Maija pian huomata, ettei hän vieläkään ollut päässyt alkuun. Sillä hänen olossaan ei vihkimisen jälkeenkään tapahtunut juuri mitään muutosta. Hän ei osannut sanoa Penjamia muuksi kuin isännäksi ja teiksi, ja tyttäret sanoivat häntä Maijaksi niinkuin ennenkin. Isäntä taas naisista puhuessaan sanoi yleensä vain ämmät; jos oli erikoisen suopea, niin sanoi ämmäväki. Sama ainainen nimetön pelko, joka Maijalla oli ollut emännäksi toivoessaan, jatkui yhä hänen emännäksi päästyään. Alkuunpääsyä täytyi aina vain lykätä. Niin-ja-niin olisi pitänyt olla ja niin-ja-niin, mutta kaikki täytyi jättää huomiseksi. Yhden vaatimattoman yrityksen hän kerran teki: hän oli tyly kupparille, että se olisi vieraantunut talosta. Mutta siitä oli seurauksena että isäntä kerran kotiin tullessaan juonitteli aivan hirveästi ja huusi, että "jollette te ämmät — lehmät — pysy tolallanne, niin" — Penjami ikäänkuin veti esiin koko peloittavan vanhuutensa ja rumuutensa ja ilmaisi olevansa yläpuolella kaikkia ämmiä. Penjamin elämältä ei puuttunut alkuunpääsyä; sille ei voinut muuta kuin antaa vaan kaikki kunnioitus. Ja kuppari osoitti myös, ettei hän ole mikään häijy ihminen; hän oli sen jälkeen Maijalle melkein entistä hyväntahtoisempi.

Ei tainnut Maijan elämä sittenkään päästä tämän kummempaan alkuun. Jonain yksinäisenä hetkenä raadantansa lomassa hän tajusi, että hän jo oli ikäihminen, tähän taloon näin joutunut … ja että kaiken yläpuolella oli Penjamin punertavat äijänkasvot ja kohmeloinen komento, vuosikymmeniä sitten omaan uomaansa asettunut, missään vaiheissa järkkymätön. Ja siinä välissä kuppari ja tyttäret omine tietoineen ja päältäkatsojana ympäröivä harmaa kylä. Näin kai siis oli jatkuva… Semmoiset aattelu-hetket painoivat hänen nenänsä juurta yhä alemmaksi; kaksi etuhammasta oli jo pudonnut. Jos Penjami kuolee, niin kuinka hänen käy silloin, kun ei ole perillistä eikä taida tulla.

Mutta sitten se lupasi tulla. Kalventuneitten poskipäitten välistä katselivat Maijan vetistävät silmät usein haaveellisesti eteensä tuona odotusaikana. Nyt perillinen oli tulossa, mutta siihen seikkaan liittyi niin paljon pakollista suunnittelua, oli toimittava eteenpäin. Oli hoidettava ja kasvatettava lasta, pidettävä aina huolta siitä, että sen perintöosa karttui eikä huvennut. Ja aina kun Maijan yllättivät nämä pakkomielteet, tunsi hän olonsa tukalaksi. Häntä ahdisti ja väsytti kaikkinainen eteenpäin suuntautuva pyrkimys; kun näki kuvituksissaan menestyviä, hyvin tarpeellisia tuloksia, mutta samalla tunsi että niihin tarvittiin harkittua aloitetta ja pientä jatkuvaa tarmoa. Maija oli eläissään kokenut tuhannen tuhatta pientä hankaluutta, mikään ei häneltä vielä koskaan ollut täydellisesti sujunut. Tässäkin oli Eeva ja Marke ja Penjamin vanhuus ja kaikki muu. Miksei hänen naimisensakaan ollut tapahtunut niinkuin muitten tyttöjen? Siihenhän ihmisen pitäisi päästä, ettei tarvitsisi mitään pyrkiä.

Mutta luonto ei semmoisia kuunnellut, vaan teki jatkuvaa työtänsä. Luonnon ehdoton, vaativa jatkuvaisuus toisaalta ja ihmisaivoitus toisaalta, elämän murhenäytelmän ydin, toteutui noissakin oloissa, aivan niinkuin kukka kehittyy lajinsa mukaan vihoviimeisten korpien käymättömissä perukoissa. Kun synnytys sitten oli käsillä, höltyi Maijalta hetkiseksi kaikkien noitten epämukavuuksien tukala paine. Hän tunsi tulleensa kuin johonkin ihannetilaan. Eevat ja Market, Penjamit ja kupparit saivat olla niinkuin olivat.

* * * * *

Ollilan pakarikamarissa palaa talikynttilä ja sen kellertävässä valossa istuu kolme miestä. Ollilan pappa itse on seitsemättäkymmentä käyvä mies, kasvot paljaiksi ajellut, leuan alla korvanjuuresta toiseen ulottuva tuuhea valkoinen kiehkura. Hän puhuu Kokemäen murretta, kaula ja yläruumis aina jäykkinä. Hän ottaa ryypynkin arvokkaasti, ja kun Nikkilän Penjami yrittää liiaksi kieppua ja kiusoitella, niin masentaa pappa hänet rauhallisen häikäilemättömästi; eikä Penjami uskalla ruveta riitelemään. Sillä papan vieressä istuu yhtä jäykkänä ja liikkumattomana poika Fransu, roteva, tasatukkainen kolmannella kymmenellään oleva mies. Fransukin sanoo joskus jonkin lauseen totisesti, koskaan hymyilemättä. Hän tekee kyllä huomautukset omasta puolestaan, mutta aina ne vahvistavat sitä mitä pappa on sanonut. He eivät juovu, vaikka juovat. He ikäänkuin hypittävät Penjamia tässä omassa piirissään, Penjamia joka Nikkilässä on sellainen valtias.