Kokemäkeläisiä on yksi ja toinen ruvennut asettumaan tähän pitäjään. Ne ovat komearintaisia ja paikkakunnan sävystä piittaamattomia. Huiveineen ja turkkeineen ne sanovat kirkonmäelläkin toisilleen suurella äänellä "mää" ja "sää".
Kynttilä lähestyy loppuaan ja Nikkilän Penjami samoin. "Et sää näykkä kestävän muukko yhden valun ajjaan", sanoo Ollilan pappa. Pappa alkaa vilkastua kun Penjami alkaa sammua. "Suotta sää mull' sillo vihottelit, kon en mää sull rahhaa antanu, mutten mää lainkan tuntenu sun olikkeitas — ja sanon mää sen viäläki, et kui sää sillaila otit ja naeit…"
Juopuneessa tajunnassaan tuntee Penjami kuinka vieras hän on noille miehille ja kuinka kiusoittavan ylivoimaisia nuo hänelle ovat. Ikäänkuin hän ja hänen talonsakin jo olisi joutumassa noitten valtoihin, noitten tahtomattakin. Penjamissa herää vaistomaisesti ärtymisen oireita, hän nousee ikäänkuin aikoisi tehdä jotain. Mutta silloin nousee pappakin ja sanoo:
"Lähdes ny sentän naapuri kottiis päi akkaas kattomaa, mää luulen et hän saa pienii juur parhaillas."
Pappa ja Fransu taluttavat Penjamin ulos. Hän tulee pilkkopimeälle tanhualle ja alkaa jalkaa myöten pyrkiä kylän toista päätä kohden. Silmät tuijottavat pimeyteen, ja kun viina on turruttanut tajunnasta pois kaiken jokapäiväisen, näkee hän vain elämänsä ja asemansa yksinkertaiset peruspiirteet kaikessa ellottavuudessaan. Tähän maahan ja tuohon taivaaseen ja noihin kokemäkeläisiin, niihin ei pysty häijyt kurit. Kaikkiin muihin on pystynyt. Tympäisee kauheasti tunne siitä, että on olemassa sellaista, johon ei kurit pysty ja josta ei pääse erilleen. Vanhaa Penjamia ihan puristaa se päälle tunkeva aavistus, että on sellaistakin, jolle on annettava jotain arvoa.
Hän myrähtää ja istahtaa tien oheen.
* * * * *
Päre palaa pihdissä ja sen valossa näkyy Nikkilän pirtissä Nikkilän molemmat punatukkaiset tyttäret, vanhempi Eeva ja nuorempi Marke. He ovat molemmat isännän keskimmäisestä aviosta, ainoat eloon jääneet, äitivainaansa muotoiset. He ovat juron näköisiä eivätkä paljoa puhu keskenäänkään, mutta pyrkivät kumminkin aina toistensa läheisyyteen. Tänä ehtoona heillä on erikoisen harras yhteismieliala, sillä he ovat koko puhteen ajan saaneet kahden hallita lapsuutensa pirttiä. Kun emäntä on poissa ja isäntä poissa, niin ovat palkollisetkin poissa, sillä nyt on paras pestien ja viinojen aika. Vain sirkat huutavat huutamistaan uuninraoista ja palanut karsi rapsahtelee aavemaisesti vääntyessään karrelle. Ihan pihdin äärellä istuu Marke höpisten pitkää kapeata katkismusta, ja etäämmällä polkee Eeva rohdinrukkiaan. Kun Eeva pysähtyy nostamaan lankaa seuraavalle hampaalle, lakkaa Markekin lukemasta haluten sanoa jotakin, mutta sisar taas vain vääntää pyörän käymään, kastaa sormeaan ja jatkaa. Marke on vielä hiukan lapsellinen, ripillä käymätön, mutta Eeva on jo tulossa aikaihmiseksi.
Heidän mielialansa aineksina ovat yksinomaan heidän pienen elämänsä ja ympäristönsä sattumukset. Kun suvi käy lopullensa, sytytetään iltaisin päreet ja talvi on taas lähellä. Niin näkyy tapahtuvan jatkuvasti vuodesta vuoteen ja siinä ohessa huomaavat tytöt kasvavansa. Äitivainaa kuoli toissa syksynä, näihin samoihin aikoihin; nyt on Maija täällä niinkuin kotonansa, liikkuu aitoissa ja luhdeissa ja on nyt saunassa saamassa lasta; isä on aina juovuksissa. Äitivainaan kuoleman jälkeinen vuosi oli Eevalle ja Markelle viehättävin; silloin isä oli melkein aina poissa, eikä kumminkaan hakannut heitä niinkuin oli hakannut äitivainaata. Eevalla oli avaimet ja hän piti niitä niin, ettei kuppari siihen aikaan paljoa päässyt pitelemään, vaikka se täällä aina liehui. Kuppari sinuttelee isää eikä ole milloinkaan sitä pelännyt, vaikka isä on vihainenkin.
Marke laski kirjan helmaansa ja yritti puhella sisarelleen: