— Koska sinä saat lapsen?
— Pyh, isona huomenna kun kisperit kypsyy, vastasi Eeva väsyneesti hymähtäen, nousi, laski rukkinsa syrjään, haukotteli ja piteli tukkaansa.
Kahden kesken jääneet Nikkilän tyttäret, pienisilmäiset, punatukkaiset, alkoivat ikävissään hankkia makuulle. Emäntä Maija ja kuppari Loviisa viipyivät vielä saunassa, isäntä Penjami viipyi kylällä. Nämä kolme ihmisryhmää varmaan tietämättään vieroivat toisiaan kukin tahollaan tuona pilkkopimeänä syysiltana, kun kylän kujalta silloin tällöin kuului humaltuneen rengin karjahdus. Eeva sammutti päreen, sulki räppänän ja kallistui natisevaan vuoteeseen muurin viereen karsinapuolelle, jossa Marke jo odotti hykertyäkseen tiiviisti hänen kylkeensä. Eeva salli sen tapahtua, vaikkei se häntä erikoisemmin miellyttänyt.
Porstuasta kuuluivat kupparin kiireiset askeleet. Hän käväisi sekä kamarissa että pakarissa, avasi pirtinkin ovea ja meni taas. Poika oli jo maailmassa, ruokottuna ja sidottuna. Sillaikaa kun kuppari haki koppaa, teki äiti kämmenellään ristinmerkkiä sen rintaan ja höpisi jonkinlaista loitsun ja siunauksen sekaista. Sitten hän huoahtaen taas laskeusi pitkälleen, mielessä ja jäsenissä luontainen onnen ja raukeuden tunne. Ei ollut sillä hetkellä pelkäämistä, ei raatamista, sai olla hetkisen lapsen kanssa kahden täällä saunan hiljaisuudessa.
Salaperäinen tunnin vanha ihmisolento ähki kopassaan Nikkilän saunassa yöllä Mikonpäivälauantaita vastaan kaukana pimeällä kulmakunnalla kuusikymmentä vuotta ennen punaista kapinaa. Eihän se ollut mikään sopusointuinen syntymähetki, jos ei erityisen epäsointuinenkaan; se tapahtui varsin tavallisissa oloissa. Pirtissä Eeva heräsi ensin siihen, että isä Penjami kompuroi sänkyään kohden. Sitten hän jälleen heräsi siihen, että isä pauhasi jotain, johon ovensuu-sängystä lopulta kuului vastaus: "Ole nyt äijä märisemättä, taikka kun minä täältä nousen, niin vissiin lakkaat." Se oli renki Aapeli, joka kanssa oli tullut myöhään kotiin. Äijä kyllä herkesi tuokioksi, mutta nousi sitten taas ja jotain myristen meni porstuaan, jossa kuului kyselevän Loviisaa. Nuorempi käskyläispoika hihitti sängyssään. Nämä kaikki Eeva hyvin kuuli, eikä siinä hänelle ollut mitään tavatonta. Marke ei kuullut mitään, vaan nukkui yhä kiinteämmin Eevan kylkeen puristuneena, arvattavasti luullen unissaan Eevaa äidikseen.
* * * * *
Maija oli omista syistään pojan syntymistä odottanut ja synnytyksen jälkeen kokenut ne juhlalliset tunnelmat, jotka luonto itse herättää. Mutta niin pian kuin tunnelmat ovat ohi, on kaikkivaltias arki taas esillä ja silloin käsitetään lapsen syntyminen yleensä vaan joksikin semmoiseksi, jonka kunnialliset ihmiset nurkumatta ottavat vastaan ja kärsivällisesti kestävät; se on niitä tulemia, joita elämä aina muodossa tai toisessa tuo mukanaan ja jotka ihmis-elämälle antavat sen harmaan ja hiukan painavan sävyn. Jos lapsi kuolee nuorena, on se yleensä paljon iloisempi tapaus kuin sen syntyminen. Kyyneleet kyllä vuotavat äidiltä, mutta hän selittää ne avoimesti ilon kyyneleiksi.
Ollessaan lapsesta erillään muisti Maija aina, että hänelle oli tärkeätä lapsen elossa pysyminen. Joskus välähti mielessä semmoistakin, että Penjami ei välitä lapsesta; uusia tunteita heräsi tällöin Maijan sydämessä Penjamia kohtaan. Se alkoi vähitellen tulla ilmi aviopuolisoitten välisissä sananvaihdoissakin. Maija kyllä vaistomaisesti koetti niissä säilyttää morsiusajalta jäänyttä herttaisen naljailevaa otetta, mutta saattoi kumminkin kahden kesken ollessa häikäilemättä ja karkeata leikkiä laskien sanoa Penjamia sinuksi. Tämä tapa näytti muuten jollakin lailla tehoavan Penjamiin; Maija tunsi arvonsa ja vaikutusvaltansa kasvavan.
Niin kauan kuin pikku Jussi oli taitamaton eikä omin päin kyennyt retkeilemään, olivat hänen päivänsä jokseenkin yhtäläisiä. On vanha kolhittu kehto pirtin karsinapuolella. Ehtoopimeässä makaa siinä kolmannella oleva poika jalat sisarpuolen Marken sylissä, joka istuu poikkipuolin kehdon jalkopäässä. Permannon korkealle jääneet oksakohdat loskuttavat kovasti kehtoa, jota Marke kyllästyneesti rallattaen soutaa. Poika ei tahdo nukkua. Tavan takaa se pyrkii istualleen ja huutaa äitiä, jolloin Marke aina työntää sen takaisin makuulle. Lasta vaivaa vahveneva pimeys ja sitä purevat kirput ja luteet.
Kun lapsi poraten nousee jo kuinka monennen kerran, ponnistautuu Marke vihdoin ylös ja punnertaa pojan syliinsä, kohlii käsivarsilleen sen länkeytyneet sääret ja lähtee ikkunaa kohden, josta vielä kuultaa päivän valoa. Lapsi tyyntyy hiukan, kun se kaivon ja navetan vaiheilla näkee hämyssä hääriviä hahmoja. Sitten se taas alkaa hiljaisesti jatkuvasti porailla. Ulkona läimähtää ovi, sisällä sirittää sirkka, silloisten pirttien uskollinen eläin, pärevalojen aikalainen. Marke on jo kyllästynyt kyllästymiseensäkin. Hän katselee siinä ikkunan edessä täysin tunteettomasti pojan itkusta nuhrautuneita, sekaisia piirteitä. Tämä on Maijan poika ja isä on tämänkin isä…