Jo tulevat pirtille miehet, Aapeli ja Kustaa, käskyläispoika. Mastomäki, taksvärkkäri, näkyy kääntyvän portilta pois päin. Maijankin askeleet kuuluvat porstuassa menevän pakariin. Puhde alkaa.
Kun Aapeli on riisunut mekkonsa, saattanut muurin holviin kintaansa ja kastuneet tallukkaansa, kurottaa hän orsilta pärekimpun, hakee tulitikun, raapaisee muurin kyljestä tulen ja sytyttää päreet. Lapsi lopettaa hiljaisen itkunsa ja kipristelee silmiään. Se on uupunut, mutta jos sitä yrittää laskea kehtoon, niin se parkaisee.
Aapeli on hakenut esiin reen teelmänsä. Kustaa torkkuu penkillä toimetonna niin kauan kuin ei ole käskijää. Jo tulee pirttiin emäntä Maija, ottaa kesken häärinäänsä Jussin syliinsä ja antaa rintaa. Jussi imee vielä kolmannella ollessaan. Ei ole tullut vieroitetuksi.
Maija osaa kyllä olla emäntää. Hän käskee Kustaan ja Marken lukemaan. Kustaa hakeekin katkismuksensa, mutta Marke epäröi. "Älä huoli kun isäs tulee", uhkaa Maija.
Kustaa on päässyt juuri parhaaseen paasaamiseen: "Vastaus, että se vanha Adami, joka meissä vielä on joka päivä — öö — katumuksen ja parannuksen — ja kaikkein pahain himoin kanssa — öö — pitää upotettaman ja — ja jälleen joka päivä nouseman ylös — öö -", kun Aapeli tarvitsee tarkkaa valoa saumaa liittäessään ja ärähtää Kustaalle: "Poika, tu' näyttään valkeeta."
Höylän sihinää, rukin hyrinää, katkismuksen papatusta. Penjami itse on tullut pirttiin kimppu pärepuita kainalossa ja kiskoo vaiteliaana päreitä. Hän on tänään ollut selvä koko päivän, ja silloin hänen läsnäolonsa aina vaikuttaa toisiin arvokkaammin.
Parin tunnin päästä ovat nuo eri-ikäiset ihmisolennot jo unen helmoissa. Heidän ympärillään huokuu ääretön synkkä sydänmaan yö, niinkuin ainoa tietoinen olento, joka katselee tiedottomia, ajan meressä avuttomina ponnistelevia ihmisiä. Kohtalokas kuusikymmenluku on alussaan, mutta noilla yhteen osuneilla olennoilla ei ole korvaa kuulla sen lähestyviä vaiheita sirkan sirinästä. Seitsemän hengitystä koettaa vain kukin jatkuvasti saada ja antaa osansa pirtin yhteiseen ilmaan.
Nuorin hengitys on tuskin kuuluva. Pikku Jussi on lopulta nukkunut äitinsä rinnoille ja sitten laskettu lemahtavaan kehtoon. Siinä on pieni ruumis kaikkine osineen, sekin tiedottomasti pyrkimässä ajan merta myöten etäiseen miehuuteensa ja vielä etäisempään vanhuuteen ja kenenkään tietämättömään kuolemaan, jonka jälkeen kaikki taas on ennallaan: ajan meren ranta yhtä näkymättömissä. Siinä on lihaa, verta ja sisinnä luut. Mutta tuon pienen yhdistelmän matka on alusta alkain vaivalloinen kuolemaa kohden. Pienien luitten näkymättömissä kudoksissa tapahtuu jo jotakin, josta ei kukaan aavista muuta kuin tulokset, säärten hiljaisen länkeytymisen ja pääluun pakurat. Ja pimeän vakiintuessa lähtee lude kehdon kulmauksesta uskomattoman ketterästi vilistämään pitkin raitia, kunnes löytää mitä etsii.
Näistä seikoista saapuu yhtämittaisia sanomia aivojen hentoihin kammioihin. Kun sanomat kiihtyvät, alkaa jossain kaukana ääni soida, saattaen aaltonsa keskelle kaikkien toisten aivojen salaisia toimia. Mutta vain yksissä aivoissa niihin kiinnitetään huomiota.
Maija nousee, tulehtuneita silmiään hieroen ja kylkeään raapien, kuorsaavan Penjamin vierestä tuutimaan pientä Jussia. Mutta Jussi ei tyydy tuuditukseen, se huutaa lujemmin ja heittelehtii. Silloin Maija kärsimättömin liikkein kumartuu kehdon ääreen rintaa antamaan. Milloinkahan se päivä koittaa, jona hän sen vieroittaa? Kyllästymisen tunne täyttää Maijan mielen kun hän siinä ilta-yön syvyydessä tuntee pojan kiskovan rinnan niukkaa mehua. Raskaaksi tämä tulee sittenkin. Ja hän tietää, että talossa on velkaakin.