Poika tyyntyy taas — vähäksi aikaa, ja tuhannet ulkonaiset ja sisäiset seikat jäävät jatkamaan työtänsä, hitaasti, hitaasti muovailemaan pienestä olennosta inhimillistä yksilöä. Maija oikaisee huoaten Penjamin rinnalle. Kustaa puhuu unissaan. Sitten on jälleen hiljaisuus hengityksineen. Muurin otsikolla jäytää sirkka siihen lasketun katkismuksen kantta.
* * * * *
Niiltä ajoilta jäi pikku Jussin sieluun vain aistivaikutelmia: auringon tai kuun läikkiä lattialla, tiuskaisuja, palavan päreen natinaa. Kerran sitten jäi myös mieleen joulun kuva himmeleineen, pahnoineen, kynttilöineen, veisuineen. Mutta ensimmäinen varsinainen sarjamuisto, joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli tapauksiltaan seuraavanlainen:
Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika. Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai…
Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami — isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän. Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta, tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä… Se hymyilee yhä ja hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä huvia. Tämä on Maijan poika… Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut tehdyksi…
Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja sanoo:
— Mitä sinä siinä taas — juovuksissa.
Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua raivoa:
— Koreesti, ämmät! — ja työntää Maijan pois.
— Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. — Päästätkös sen pojan pois!