Kun Juha näin ryystää kahvia ja nauttii olostaan, on hänellä tavallisesti samanlainen tunnelma kuin ennen maailmassa semmoisena iltana, kun oli päivällä jostain saanut rahoja ja setelit näin kahvia juodessa suloisesti vaivasivat mieltä. Säännöllisen sujuvan toiminnan viehätys yhtaikaa sekä hivelee että vaivaa. Täällä on turvallista, täällä on aina miehiä, lämpöä, ruokaa, kahvia, toimintaa. Aina täältä johonkin lähdetään, puhutaan televoonissa ja kaikki sujuu. Onko kyökissä puita tuotuna? Näkyvät olevan vähissä, Juhan pitää mennä hakemaan. Moniviikkoinen pauhina Kuuskosken rintamalta on sekin jo tuttua ja sujuvaa, se on tähän kuuluvaa, ilman sitä ei tämä olisikaan tämmöistä. Monisataiset hevosjonot tuolla jäällä liikkuvat kuin itsestänsä, kenenkään lähettämättä; joskus tulee sana, että joku tämän paikan poika on kaatunut, ja se lisää omituisesti turvallisuuden tunnetta. Juha ei tahtoisikaan talolliseksi, näin on paljon mukavampaa. Juha ikäänkuin kääriytyy tähän tapausten humuun; mikään ei olisi luonnottomampaa kuin että hänen aivonsa ryhtyisivät laajemmalti arvioimaan tämän menon merkitystä ja seurauksia. Hänen on siinä sinänsä hyvä olla ja hän tuntee siihen joka tapauksessa turvallisesti hukkuvansa, kävi kuinka tahansa. Sillä mitä hän merkitsee tuhansien miesten joukossa, kuka häntä siinä voisi huomata? Hän menee noutamaan puita kyökkiin.
Toivolan Juha on toimelias, ja toiset esikunnan miehet katselevat ja puhuttelevat häntä aina suopeasti hymyillen. Juha huomaa sen ja ottaa suopeuden hiukan äreän näköisenä vastaan. Nytkin hän vasta äsken palattuaan jo menee puita noutamaan. Pirtin puolella loikovat miehet sängyillä, yksi istuu keinutuolissa ja lukee sanomaa.
Mutta nyt Juhan silmät omituisesti pyrkivät tarkastamaan esikuntamiehiä, hänessä herää ilkeä aavistus, että heidän rauhallisuutensa on teennäistä. Se oli semmoista jo äsken, kun Juha tuli vällymatkalta. Seinältä katselee jäykkänä naapuritalosta tuotu televooni, ja katosta riippuu pakolla laitettu sähkölamppu. Kukaan miehistä ei kiinnitä huomiota Juhan toimeliaisuuteen, on ikäänkuin he olisivat saaneet tarpeensa hänen typerästä ahertelustaan. Siinä ulos mennessään Juha tulee ajatelleeksi, että tätä tilannetta jo on kestänyt seitsemän viikkoa.
Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit… Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa. Tuommoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.
Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen hiljaisuus.
Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä ulospäin. Rinne on ruvennut häntä taas kuulustelemaan. Juha menee taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkäyttäen. Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken kuulemaansa:
— Kyllä kapitaali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei se mitään tee, vaikka yks herra hiukan käveleekin.
Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän sukulaisen sopimaton esilletulo. Rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi herralle, että "te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa, mutta siinä te erehdytte". Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden samalla kärsimättömän liikkeen:
— No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan terveellisempää. Saatte mennä.
— Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja
lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan
Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut.
Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.