Juhan pitäisi käsittää, että nuo hevosjonot ovat pakenijoita; ja ehkä hän sen jossain alitajunnassaan tietääkin. Mutta pääasiassa on hänen mielensä vire juhlallinen. Kun hän näkee tuommoiset joukot, on samantekevää, ovatko ne etenemässä vai pakenemassa. Juhlallinen nousuntunne valtaa vanhan Jussin, hänen näräinen perusluontonsakin lientyy, huulet pyrkivät hölpättämään ja aivot tapailevat vaistomaisesti joitakin sanoja: köyhälistön — kansanvallan — armeijasta — voitto meitin on —
Mutta heti kun viimeiset hevoset ovat painuneet näkymättömiin, tuntee Juha olonsa epävarmaksi. Ennen pitkää hän selvästi pelkää. Paitulan pimeät huoneryhmät ja läheinen kankaan laita ovat ikäänkuin päässeet hänestä voitolle, ne ovat Paitulan herran puolella, Juha on jäänyt yksinänsä pimeälle raitille. Rinnen tuletkin välkkyvät sillä lailla kuin eivät tahtoisi tietää Juhasta mitään. Tuossa pimeässä rakennuksessa se herra jossain on tällä hetkellä. Jos se sieltä nyt hyökkäisi vaikka paljain käsin, niin ei Juha voisi sitä estää. Juha on salaa pääsevinänsä näkemään, kuinka herran ajatus toimii tuolla sisällä, ja hänen tajunnassaan on herra nyt tämän paikkakunnan keskeisin henkilö — herra ja hän kahden, vastatusten. Kesken kaiken värähtää Juhassa kevyt ärtymyskin, kun hän on näkevinään Paitulan herran salaisen, kiivaan ajatustoiminnan. Sillä on semmoinen herran pää, jolle ei voi mitään; vaikka sen tappaisikin, niin se pää on vielä ruumiillakin, ja tappaja tuntisi sittenkin olevansa alakynnessä. Ne ovat juuri ne herrojen päät — (Juha on näkevinään niitä suuren joukon ikäänkuin jollain lavolla) — ne ne ovat, joiden katsanto aina köyhälistöä härnää… Tässä yhteydessä Juha yhtäkkiä huomaa, että Kuuskoskella on aikoja sitten lakannut paukkumasta. Äsken sieltä tuli pois semmoiset jonot, nyt siellä on ihan tyhjää. Juha ei nyt osaa ajatella, että siellä olisi lahtareita, siellä on semmoinen hirvittävä tyhjyys, joka lyö ja syö hänet. Ja tuossa muutaman sylen päässä on Paitulan herran pää. Nyt on Juha yksin, Paitulan herra ja tuo tyhjyys ovat liitossa, ne ovat yllättäneet Juhan, ne nauravat. Ja Rinnen tulet näyttävät kuolleilta.
Juha lähtee kävelemään rantaan päin, vaikka hän hyvin tietää, ettei hän tästä mihinkään uskalla yksin lähteä. Hän ei uskaltaisi mennä Rinnellekään, hänen on oltava tässä vaikka aamuun asti. Tässä talon hengessä on sittenkin turvallisinta, kävi kuinka tahansa.
Taas kuuluu rahinaa rannasta päin. Sieltä nousee taas yksinäinen hevonen. Äkillinen kauhu valtaa Juhan. Äskeiset elämykset ikäänkuin huutavat jälkeensä, että se hevonen on hänelle vaarallinen, että siinä se nyt tulee. Ne edelliset menijät ovat jo kaukana. Juha on nyt näitten vallassa. Kiväärit näkyy olevan näilläkin.
Ne kääntyvät portille päin. "Siinä se saatana on", supisevat miehet keskenään ja rupeevat pidättelemään hevostaan. Juhan sydän hakkaa ja ajatus luo nopeasti vankan vakaumuksen, ettei Juha ole tehnyt kellekään pahaa, ei kellekään. Miehet pysähtyvät ja toinen sanoo lyhyesti: "salamurha". Juha kuulee kyllä sanan, mutta ei oivalla siitä mitään, polvet vain vapisevat. Mies toistaa lujemmin: "salamurha".
— Jaa — jaa mikä salamurha? sammaltaa Juha.
— Mikä helvetin pölvästi sinä olet, kunnes tiedä tunnussanaa? — Mies on puhunut niin ripeään, ettei Juha ole ymmärtänyt, vaan menee lähemmäksi ja sanoo niin lämpöisesti kuin osaa: "Häh."
— Kuka sun tänne on käskenyt? kysyy mies.
— Rinne mun käski, sanoo Juha niinkuin vastaisi syytökseen.
— No pysy sitten siinä ja pidä hevosta.