Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä. Yksi on hyvin sirokasvoinen ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka. Se mies ei puhu mitään, seuraa vain toisia. Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana. Kolkutusta seuraa hiljaisuus. Sitten toinen kolkutus ja heti sen perästä paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen. Kaksi menee sisään ja se sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle. Juhan tekisi kovasti mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla. Paras vaan pysyä tässä portilla — ei hän ole tehnyt kellekään pahaa. Kyllä hän hevosen pitää uskollisesti — pian ne jo vissiin menevätkin — ja kyllä ne herran vievät. Juhan tulee huokeampi olla — hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.
Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne kaksi. Herra astuu epäröimättä, niinkuin tietäisi mihin menee, tulee jo Juhan kohdalle, mutta ei katso päin. Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä kiväärinpiipulla rekeen kuskipukille. Se sirokasvoinen pysyttelee vähän sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reen perään, hypähtää hän vantiksille. Sitten lasketaan alas jäälle, samaa tietä, jota tultiinkin.
Juhan täyttää niin valtava hyväntunne, että tekee mieli vaipua istualleen. Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään. Paitulan herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan. Siitä haukkuivat, kun ei tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin ulkonaisena kaikesta. On niinkuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa. Tässä hän oleileekin niin kauan kun näkee mitä tapahtuu — Kuuskoskelta vaan ei kuulu mitään.
— Mutta mitäs ne nyt siellä rannassa tepperehtävät? Hevonen on pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus. Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa. Hevosta hillitään. Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee, että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee outo ankara herran-pää ja uhoo henkeänsä juuri päin Juhaa. Ja sen pään rinnalla hyörii Paitulan rouvan pää. Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut koko se puoli, josta taanoin kuului, että "minä en ole tehnyt pahaa kellekään".
Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme äskeistä. Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta. Ja kun Juha kauhun ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis! Reestä nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.
— Kuka sinä olet?
— Minä olen Johan Toivola — Rinne mun tänne käski. En minä ole kellekään pahaa tehny.
— Älä rähjää — seiso tässä ja pidä hevosta — ammu jos joku tulee.
He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin. Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää kiinni hevosen suitsipielestä. Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama räjähtää hyvin lähellä.
* * * * *