Tämä oli se yö, jolloin rintama murtui Kuuskoskella ja voittajien joukot alkoivat vyöryä tähän pitäjään. Kello yhden aikaan alkoi taas kuulua paukahduksia, kun voittajat ammuskelivat Kuuskosken kujille jättäytyneitä kapinoitsijoita. Nämä jättäytyneet olivat muuten herttaista väkeä: he eivät olleet tietävinään mistään vihollisuuksista, heidän mielensä oli kummallisesti heittäytynyt siihen tilaan, ettei heidän käy kuinkaan, ettei heihin kukaan edes huomiotansa kiinnitä tämmöisessä menossa. Mutta heidän kävi ikävästi, sillä Kuuskoskella ei juuri otettu vankeja. Kun ei tunnussanaa tiennyt, niin ammuttiin, ja siinä kiireessä taisi saada loppunsa moni syytönkin. Mutta Toivolan Juha vaelsi silloin jo kapeata aidanvierutietä syvällä metsässä. Kahden puolen seisovat puut ja näreet vaimentelivat niitä jännittäviä kauhuja, joita Juha kylän aukeilla oli kokenut. Tämä kuusinen taival oli aina pysynyt vanhoillaan, ja jos olisi päässyt täällä salaa näkemään vaeltavan Juhan silmiä, olisi vuosien kuluessa monesti saanut hymyillä niiden ilmettä.
Nyt on vanha Jussi lopullisesti vapautunut kapinallisesta mielialasta. Himmeinä kuuluvat laukaukset eivät enää vähääkään kiinnitä hänen mieltään, hän on metsän turvissa, tuolla syvemmällä on hänen viheliäinen tuttu kotonsa. Ja hän tuntee vahvasti, ettei hänellä loppuiällään enää tule olemaan muita pyyteitä kuin saada elää ihan itsekseen. Ja kun hän kerran pääsi tänne asti niin pahoista paikoista kuin äskeiset olivat, niin kuluu hänen elämänsä nyt varmaan rauhassa. On sentään hyvä, ettei hän ole tehnyt kellekään pahaa.
* * * * *
Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti pöykähdellä, niinkuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla mennä. Hätä, hätä! Juha hiipii vaunuvajaan, laskee kiväärin pimeään nurkkaan ja kuuntelee lähestyvää rahinaa. Jo kuuluu ihmisääntäkin, kuuluu lapsen itkua ja vaimon valitusta ja ihan yhtä tasan niitten kanssa jotakin aivan muuta puhetta. Oman vapisevan hengityksensäkin hän kuulee; ja kivääri on siinä käden tuntuvilla niinkuin epäluotettava olento, joka voi lähteä ja ilmaista hänet.
Nyt tulevat ne sisältä ja kiroovat, kun ei häntä näykään. "Olikos se saatana lahtari? Jumalauta, se saa leipäkortin."
Kuinka nyt käy? Herra Jumala taivaallinen isä! — Mitä minä sanonkaan — minä en käynyt ripillä viime suvena. En minä kuole, en minä kuole. Ripille, ripille — minä menen ripille oitis kun täältä pääsen. Rahinaa ja mulinaa yhä kuuluu. Ei voi enää erottaa niitten ääntä, jotka sisältä tulivat. Hakevatko ne Juhaa? Herra Jumala, kun hän pääsisi ripille, sitten saisi tulla mitä hyvänsä. Vilu kouristi vanhoja sääriä, nälkä heidytti.
Juha seisoi nurkassaan vielä pitkät ajat sittenkin kun melu ja rahina jo oli häipynyt. Mielikuvitus oli yhä näkevinään liikkujia talon vaiheilla. Paitulan rouva siellä tuntui toimekkaasti häärivän joittenkin vihaisten herrojen kanssa — semmoisten, jotka aina ymmärtävät väärin, vaikka niille mitä sanoisi. Arkaillen Juha hiipi vajan ovelle, ja kun ei kuulunut eikä näkynyt muuta kuin himmeä yö, uskalsi hän astua tanhualle. Yö huokui vielä sitä, mitä äsken oli tapahtunut ja tuntui odottavan uutta. Rinnen valot olivat sammuneet, mutta kirkonkylän valot vilkuttivat yhä Kuuskoskelta päin, ikäänkuin ilmaisten, ettei vielä ole palattu mihinkään entiseen Maarianpäivä-yöhön.
Tämä vaihe ripillemeno-aatteineen oli siis ohi. Kivääri oli jäänyt nurkkaan, ja nyt vasta Juha tunsi olevansa tekemässä ilmeistä pahaa, kun hänen puutunut ajatuksensa arvioi monikohtaista matkaa täältä kotiin. Kun vain pääsisi tästä talon piiristä pois! Hän laskeutuu hiljaksensa jäälle päin ja kuulostaa tarkoin voidakseen tarpeen tullen paeta sinne kiväärinsä luo. Hän ei ole eläissään ampunut laukaustakaan eikä ampuisi nytkään, mutta kumminkin sanoo vaisto, että tällä hetkellä hädän tullessa kiväärin parissa sittenkin on turvallisempaa, ikäänkuin rehellisempää. Ahteen puolivälissä tulee aavistus: tänne päin ne toivat Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.
Mustaa häämöttää hangella tiensivussa siinä missä ranta-ahde päättyy jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikäänkuin kehoittaa, se ikäänkuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean käden on nostanut ylös, niinkuin nukkuessa; vasen on suorana lumella. — Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla. Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa hän vain kavahtaa. On niinkuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.
Juha pelkäsi kovasti ja ajatus tapaili puolustusta: minä katselen ruumista, kyllä kai minä nyt ruumista saan katsella. Jos tähän nyt tuli kuka hyvänsä, niin tietysti ruumista ensinnä katsellaan. — Ja hän silmäili arasti ympärilleen, ikäänkuin siinä jo olisi ollut joitakuita. Herran ruumis järkineen jäi taas sivuasiaksi. Hämyinen yö ikäänkuin kysyi: uskallatkos lähteä tästä poispäin? tätä on pitkä matka avointa maata, ennenkuin pääset omaan korpeesi; sitten olet kyllä turvassa. Ja kiväärisi? mihin sen panet?