Juha kaarsi ruumiin ohitse, kurotti kiväärinsä sen sivuun niinkuin jonkun käskystä — ja sitten juoksujalkaa poispäin. Kuuskoskella paukahti. Vanha Jussi mennä läähättää jäätä myöten tietä osaamatta, pyrkii vastarantaan tien nousun kohdalle. Nimetön vaara on aivan niskan takana ja mieli hakee turvaa siitä, että hän jätti kiväärin sinne ruumiin viereen. Hänellä ei ole mitään käsitystä tästä tilanteesta, ei muuta kuin: kotiin, sinne niin, entiselleen. Mielessä vilahtaa lapset ja vaimo-vainaa, joku sopuisa pyhäaamun hetki … elämä voi vielä menestyä. — Samassa hän kompastuu käsilleen, vanha tyrävika painahtaa esiin, vettä tulee silmään. Kaksi vihaista laukausta pamahtaa Kuuskoskella. — Mitä minä olen teille ihmiset tehnyt, että te minua vainootte? Sosial-temokraatti minä olen… Juha levähtää hangella.
Etäämmällä viittatiellä kuuluu taas menevän uusia pakolaisjonoja. Niistä Juha saa jonkinlaista tukea, niin että hän taas jaksaa nousta ja lähteä tarpomaan tiensuuntaa kohden. Kivääri on jäänyt jo kauaksi, se löydetään siitä ruumiin vierestä eikä mitenkään voida ymmärtää, kuinka joku on sen siihen pannut.
Kahden aikaan Juha pääsi tölliinsä ponnistusten uuvuttamana. Hän ei ollut viikkoon käynyt kotona, ja kun tyttö oli päästänyt hänet sisälle pirttiin, tuntui tunkkainen yöilma kovin viihdyttävältä. Hän otti tulen lamppuun ja näki silmillänsä pitkin pirttiä pientä kurjuutta, joka johtui saamattomien lapsukaisten taloudenpidosta. Jotakin ne olivat yrittäneet keitellä ja laitella. Voita, jonka hän viime kerralla oli paperissa tuonut Rinneltä, ei oltukaan pantu pyttyyn, sen jätteitä vetelehti vielä samassa paperissa perunankuorien ja silakanperkeitten seassa. Paikattujen ja jälleen rikkuneitten peitteittensä alla kyyhöttivät lapset yhteisellä olkivuoteellaan jäähtyneessä huoneessa. Olivat huonoja metsästä asti puita noutamaan — tuoreita puita.
Kaikki tämä tuttu, koko elämän iän kestänyt kurjuus oli kumminkin tänä Maarianpäivä-yönä vanhalle Jussille viihtyisä. Toi tyydytystä turtuneeseen olemukseen tieto siitä, että ne hommat siellä nyt olivat loppuneet, ei tarvinnut enää siellä rehjuta. Oli hän mitä hän oli, sekin — ja niin se nyt meni. Nyt on otettava uudet keinot.
Haettuaan jotakin syötävää nukahti Juha siinä hurskaassa luulossa, että tästä nyt ilman muuta vaan oli uusi elämä alkava.
Ja uusi elämähän siitä alkoikin heti kun päivä valkeni. Kokonaisia voimakkaita elämäntiloja oli yhtäkkiä pyyhitty pois ja tyystin unohdettu. Kylistä lähti isäntiä parhaat turkit yllään ajelemaan kirkonkylille päin, heitä seisoskeli siellä kaikkialla, kunnantuvalla, kansakoululla, seurantalolla. Jos heidän suhteensa entiseen tilanteeseen oli kaikessa hiljaisuudessa ollut hiukan epäselvä, niin oli se nyt tähän uuteen nähden selvää selvempi. Vankeja kaiken ikäisiä ja näköisiä oli jo ehditty poimia pitkin pitäjää ja aamuhämärissä oli muutamille jo ehditty antaa heidän ansaittu palkkansakin. Monesta lempeäluontoisesta isännästä oli tuo pikainen palkanmaksu kyllä ensin hiukan outoa; kun kuultiin, että joku tuttu äijä taas oli ammuttu, niin sävähdettiin. Mutta pian siihen eläytyivät aremmatkin ja koettivat jo näyttää muita rivakammilta. Sivumennen vain kuiskattiin ja naurettiin…
Huvittavinta oli sivulta katsoa niitä työläisiä, jotka eivät olleet kapinaan yhtyneet, niitä oli mökeissään siellä täällä pitkin pitäjää. He olivat kyllä yrittäneet olla kovin varovaisia puheissaan, mutta heidän kehitysasteellaan on ihmisen liian vaikea peittää todellista mielenlaatuaan, ja niin oli heiltä pitkin aikaa päässyt vaarallisia puheita, jotka nyt vaivasivat heidän omiatuntojaan. Silmät seisoen ja kovin vähäpuheisina he nyt yrittivät pysyä niin huomaamattomina kuin suinkin. Monet talolliset olivat kyllä kapinan aikana suullaan puhuneet pahempaakin, olivatpa antaneet lahjuksia ja tehneet toisistaan ilmiantojakin, mutta sehän oli vallan toista se, sillä eihän kenenkään päähän pistänyt epäillä talollista kapinoitsijaksi. Mutta kun sattui olemaan työläinen ja oli tullut vähänkin soittaneeksi suutaan, niin se oli hullumpaa. Miehet tallustivat kiireen kaupalla kutsuntaan ja akat pysyivät varjossa. Useita semmoisia akkoja kumminkin pidätettiin ja lähetettiin pohjoiseen, ja toiset olivat sitä enemmän kauhuissaan, kun S. K. vilahti ikkunan ohi.
Paitulan herran murhakin oli selvitetty tuossa tuokiossa. Ruumiin vierestä löydettiin kivääri ja Rinneltä, josta lähtö näkyi tapahtuneen kovin kiireesti, löydettiin miesten kivääriluettelo. Se osoitti, että kivääri oli kuulunut Johan Toivolalle. — "Sekö saatanan kampura sen työn on tehnyt!" — Paitulan rouva oli sitäpaitsi nähnyt Jussin yöllä heidän portilla.
Toivolan Jussinkin äly on aamulla kirkkaampi kuin illalla. Heti kun hän heräsi, ymmärsi hän myös, ettei hänen asiansa vielä ollut tällä hyvä. Milloin tahansa sopi odottaa tänne vieraita.
Kun Jussi istui pirtissä, kääntyi hänen silmänsä alinomaa oviseinään. Mutta oviseinässä ei ollut ikkunaa eikä siitä nähnyt tielle päin; Jussin oli tavan takaa käväistävä pihamaalla. Lehmä sai yhtä mittaa heinätukkoja, sitä suittiin ja sonta ajettiin tyystin pois. Harvoin oli tämä asumus nähnyt semmoista toimeliaisuutta kuin tänä Maarianpäivänä. Mutta ketään ei vaan kuulunut.