— "Nyt siellä on löydetty se kivääri siitä ruumiin vierestä — oliko se hyvä vai paha, että minä sen siihen jätin? — pahempi ainakin olisi ollut, jos olisin sen sinne nurkkaan jättänyt." — Mutta siinä tulee Jussin mieleen, ettei joku herra tai talollinen olisi kivääriänsä sillä lailla jättänyt; ettei niitten mielessä voi ollenkaan semmoista kysymystä herätä. Kun joku herrapoika sen siitä löytää, niin sitä ärsyttää ja naurattaa, kun se vainuaa siinä jotakin moukkajärjen keksintöä, jonka ajatus semmoiselle itselleen on mahdoton käsittää. — Todellakin: Toivolan Jussi ja joku herrapoika! On vaikea keksiä mahdottomampaa, särähtävämpää, mieltäetovampaa henkistä rinnastusta. Sen Toivolan Jussi oli ikänsä kaiken niin vahvasti tuntenut.
Luonto kumminkin joskus järjestää semmoisia soraisia tilanteita, ikäänkuin tahallaan purkaakseen niihin joitakin salaisia sanattomia totuuksiaan, ihmisten koettaviksi. Maarianpäivän iltapuolella lähestyi Jussin mökkiä kaksi terve-ihoista, valkohampaista nuorukaista erään paikkakuntalaisen, Pirjolan, opastamina. Jussi huomasi heidät navetan ikkunasta, kun he jo olivat pihaveräjällä. Hänen sopi sieltä katsoa miesten kasvoja heidän huomaamattaan ja hän tunsi verensä seisahtuvan. Tämä oli uutta. Juhalla ei ollut mitään selvää mielikuvaa vihollisesta. Hän kyllä oli ajatellut talollisten poikia ja herrapoikia, mutta hän ei tällöin nähnyt niitä minään kokonaisuutena, vaan jokseenkin vaarattomina vastapuolen olentoina, yksityisinä, hiukan tyhminä. Mutta näillä oli yhtäläiset lakit, vyöt ja hihnat; näitten takana oli koko se yhteiskunta, jota Juha vieroksui. Nyt hän on niitten käsissä, ei muuta kuin pysyä täällä navetassa, kunnes hakevat. — Minä olin Paitulan herraa vahdissa; tuossa suojassa on tuon Pirjolan heiniä.
Pirjola kuuluikin juuri seisovan navettasuojan edessä ja sanovan: —
Jaa'a, siinä on kanssa meiltä tuotuja ruohoja.
— Onko hän ryöstänyt ne teiltä? kysyi vieras puhtaalla ja kankealla kielellä.
— On kyllä vaan.
Toinen vieras oli sillaikaa pirtissä ja näki hänkin sen pienet kurjuudet, vaikka eri silmillä kuin Juha. Hän kysyi tytöltä: — Missä sinun isäsi on? — En minä tiä. — Kuinka et tiedä? — Tyttö ei parhaalla tahdollaankaan osaisi siihen vastata. Vieras kääntyi poikaan päin ja kysyy: — Tiedätkö sinä missä isäsi on? — E'. — No onko isäsi ollut kotona äskettäin? — O'. — No kuinka sinä et sitten tiedä, missä hän on? tiuskaa vieras ja astuu lähemmäksi. Poika rupeaa poraamaan. — No älä nyt huuda, en minä sinua syö.
Sillaikaa seisoi Jussi navetassa oviseinälle painautuneena, niin ettei Pirjola ovea avatessaan ensin nähnyt muuta kuin lehmän. Mutta pian hän jo keksi vastenmielisen tutut killisilmät ja huudahti äänellä, joka ilmaisi sekä vihaa että reippautta:
— Täällähän se on toisen punikin seurassa.
Se joka oli pirtissäkin käynyt tuli myös ovelle. Jussi näki sen soreat kasvot ja ryhdikkään yläruumiin ja kuuli täsmällisesti äännetyt sanat:
— Tulkaa ulos sieltä.