Juhan aistit havaitsevat mitä tapahtuu. Paksuvatsainen on sanaa sanomatta haettu joukon takaa, sen on käsketty riisua kenkänsä ja vaatteensa, se riisuu niitä juuri. Nyt se kävelee hautaan, hiekka vähän luhistuu sen jalkojen alla. Vihainen äänettömyys. — Raks ni-naks raks taraks. Pitkän pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa puristava luonnottomuuden tunne saavuttaa huippunsa. Paukaus on kuin suuri helpotus. Kun ensimmäinen on ohi, käy kaikki helpommin.
Seuraavankin käsketään riisuutua, kävellä hautaan ja niin edespäin. Laukaukset jysähtelevät, yrittäen turhaan kiihdyttää heltyneitä tajunnoita. Nähtävästi ei ole ketään sankaria tässä joukossa. Naiset pitävät vapisevaa ääntä, joka ei ole itkua; se on luultavasti alkuperäisintä emon vikinää, kun se on erotettu pennuistaan. Kaikki turhat armonrukoukset ja polvistumiset he ovat suorittaneet jo vankipaikalla.
Sattuu niin, että meidän vanha vastenmielinen Jussimme jää viimeiseksi. Hän on vielä niin paljon tajussaan, että hän kykenee sen itsekin havaitsemaan, herättääpä se hänessä jonkinlaisen mielteenkin. Hän on myös aivan varma siitä, että hän äskettäin on nauttinut Herran Ehtoollista, hän höpisee itsekseen yhtä mittaa: "Herra Jeesus ota henkeni." Häntä arveluttaa hiukan riisua housujaan, sillä alushousut ovat kovin risaiset (tietysti hänen Iaisensa nahjus ei tullut hankkineeksi uusia kaartin varoista) ja olosuhteiden vuoksi sitäpaitsi hiukan — —. Hän avaa kumminkin vanhan vyönsä ja pujottelee housunsa pois. — "Herra Jeesus ota henkeni, Herra Jeesus ota henkeni."
Haudan pohjalla on jo melkoinen lammikko lämmintä verta, kun Juha astuu siihen takkuisella sukallaan. Suloinen raukeus vetää häntä vaistomaisesti asettumaan pitkälleen ruumiskasan päälle. Haudan reunat piirtyvät kumottavaa taivaan lakea vastaan. Vilun puistatus hävittää raukeuden sulon. Puristunut nyrkki painaa altapäin niskaan.
Silmänräpäykseksi hän on unohtanut, mikä häntä oikeastaan odottaa, mutta samassa kuuluu jääkärin käskevä ääni, että hänen onkin noustava seisaalleen. Jännittävässä tilanteessa ihminen vaistomaisesti tottelee annettua käskyä. Juhakin vääntyy epämukavasti pystyyn ja käsin kannatellen viheliäisiä alushousujaan humahtaa Toivolan Jussi kuoleman valtavaan kaikkiyhteiseen olotilaan ilman mitään "viimeistä ajatusta".
Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne kärsimykset olivat olleet pitemmät ja syvemmät kuin monenkaan — ehkäpä yhdenkään — niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.
Jääkäri menee miehineen jo tuolla etäällä pois hautausmaalta. Johan Abrahamin elämäkerta on ehtinyt luonnolliseen loppukohtaansa, puuttuu vain tavanomaiset loppusanat. Niiksi on vaikea mitään painavampaa keksiä, sillä vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata, mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee. Ken olisi kaukonäkijä, voisi ehkä jotain nähdä, jos tänä himmeänä yönä hiipisi hautausmaalle, laskeutuisi hautaan verilammikon ja ruumiskasan lähelle ja siitä käsin kuuntelisi hiljaisuutta. Ei ole sanottu, että voimakkain tunne tällöin olisi kauhu. Kevät aavisteleiksen jo hautausmaan puissa ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä. Yhä lähemmäksi he pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä tekemisessä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat vielä ovatkin niin karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan aavistamme. Ja kyllä se joskus, ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan.