— Tuleeko jääkäri vahtiin?
— Juu, se on pyytänyt säästämään viimeisen vahtivuoron hänelle.
Ei tee mieli enää kysellä.
Kaksi typerää nuorta ihmisen lasta vietti jo toista kauhuisaa yötä kaukana viheliäisessä metsätöllissä. Illalla oli tyttö juosta pompottanut etäisessä naapuritöllissä, muka kysymässä oliko mitään kuulunut isästä. Mutta hän ei löytänyt siitä töllistä ketään ja suden kolloa itkien ja läähättäen hän palasi takaisin metsäisen taipaleen. Poikakin itki pimeässä pirtissä, ja niin he turvattomina valmistuivat taas kestämään yön. He olivat alinomaa torailleet keskenään ja isä oli heitä lyönyt. Mutta nyt he alati näkivät silmissään isänsä vanhan kaljun pään ja harittavat äärihiukset. Kauhun itku velloi esiin veren tiedottomat vaistot. Vertaus vangitusta linnusta ja pesään jääneistä poikasista on tässä tapauksessa hymyilyttävä, niin tosi kuin se onkin.
Siellähän se vanha lintu istui nurkassa kädet ristissä polvien yli ja pää huojuen. Rintaa on pistänyt ja henkeä ahdistanut koko päivän. Hän on ollut tuomarin edessä, mutta siitä hän ei muista mitään. Erinäiset seikat hänen elämänsä varrelta ikäänkuin tanssivat ohi hänen tajuntansa. Ensimmäiset yöt, jotka hän vietti vaimo-vainajansa seurassa — ne olivat kuin olivatkin onnellisia. Ja sitten Hiltun kohtalo; kun hän nyt näki Hiltun vaiheita lapsuudesta asti, näkee hän ne vain jatkuvana matkana siihen kuutamoyöhön asti, jona Hiltu meni järveen. Tämä näkemys on Juhalle niin selvä, ettei hän ollenkaan huomaa, kuinka se vasta nyt on ruvennut siltä näyttämään. Hän vain huojuttelee päätään, ja ennen pitkää näkee hän oman elämänsä tapaukset samanlaisena sarjana kuin Hiltunkin elämän…
Kuuluu matala-ääninen käsky: "tulkaa ulos". Jussinkin mieli värähtää nykyisyyteen ja alkaa siinä käyntinsä taas johonkin vallan toiseen suuntaan. Lähdetään. Tällainen lähtö oli hyvin tavallinen Suomen vapaussodassa.
* * * * *
Viimeisenä tallustaa hautausmaan portista sisään Toivolan Juha. Toiset nuoremmat kiiruhtavat juoksujalkaa, vain paksuvatsainen osuuskaupanhoitaja on jättäytynyt Jussin rinnalle.
Vilu, nälkä ja unettomuus ovat tehneet hyvää vanhan Jussin olemukseen. Rinnan pistos ja hengenahdistus ovat lakanneet kiristämästä, ne kyllä tuntuvat, mutta ikäänkuin pehmeämmin. Vapiseminenkin on tullut tunnottomaksi, ja ajatuksessa on niinkuin jokin kehä, joka pysyy paikoillaan, sillaikaa kun tuhannen tuhatta pientä miellettä kiihkeästi jatkaa survontaansa. Näin on aina niin kauan kun jotakin jatkuvasti tapahtuu, kun kaikki säännöllisesti astuvat eikä mitään komenneta. Mutta niin pian kun jotain pienempääkin erikoista sattuu, kun jääkäri työntää rautaportin puoliskoa kauemmaksi, kun hän kääntyy katsomaan taakseen ja kiväärin piippu heilahtaa hämärässä, silloin tuntuu aina kauhea väsyneen epätoivon vihlaus. Se ei enää pistä, se ikäänkuin lyö jollain nahkapallolla sisuksiin.
Haudasta kaivettu hiekkajono häämöttää. "Seis!" Etumaiset pysähtyvät, mutta takimmaiset astuvat vielä muutamia askelia. Kaikki seisovat, hengitys kuuluu, yksi vajoaa polvilleen ja käsilleen, mutta kukaan ei puhu mitään. Juhan ajatuksesta on kehä hävinnyt, häntä vetää kovasti pitkälleen, mutta hän seisoo. Hänellä alkaa olla samanlainen tunne kuin kerran ennen sairaana Herran Ehtoollista saatuaan. Ja eikö hän olekin juuri hiljakkoin ollut Herran Ehtoollisella? Hän muistaa ihan elävästi sen kun hän seisoi siellä Paitulan vajan nurkassa, onnellisessa entisyydessä, mutta siitä hetkestä tähän asti on kaikki tyystin kadonnut. Oikeus ja vääryys, syyllisyys ja syyttömyys, ne ovat tälle tilanteelle, tälle aivotilalle äärimmäisen vieraita kysymyksiä. Ne eivät tällä hetkellä pääse tietoisuuden pimeimpäänkään soppeen. — Minkämoinen puku oli Hiltu-vainaalla silloin kun se lähti kotoa, päivänpaisteessa? Semmoinen se oli ja kengät olivat semmoiset.