Vankikysymys on kuitenkin pulmallisin.
— Täytyy enstään ekspedieerat ne kun tulee kuolemaan, sanoo tuomari.
— O alla esikunta-huliganer kan man ge brödkort utan vidare, sanoo komendantti.
— Jaa mut piru tietää, kuka niist on esikunta-huligaani.
Nuo molemmat niin erilaiset mielenvireet — vankien ja esikuntaherrojen — joutuvat sitten yhdeksästä alkain mitä läheisimpään kosketukseen toistensa kanssa. Tuomari on tarmokkaalla tuulella, hän saa tänään asiat luistamaan. Kun ilta ehtii, on neljäkymmentä vankia lähetetty pohjoiseen ja yhdeksän on valmiina ammuttavaksi.
Ne, jotka on määrätty ammuttaviksi, viedään erityiseen pieneen huoneeseen toiselle puolelle pihaa. Ovipieleen asettuu kaksi vartijaa pistimet kivääreissä ja käsipommit vyöllä. Paikkakuntalaisten sotamiesten kesken leviää päivän kuluessa tietoja, keitä tuohon erikoishuoneeseen on karttunut. Siellä on osuuskaupan hoitaja: no sen nyt tiesikin — Kulmalan Alviina ja Virtasen Manta: vai se niillekin tuli — Toivolan Jussi: vai on sekin; kunta saa ruokavieraita senkin jälkeläisistä.
Siellä pienessä huoneessa ne yhdeksän odottavat yön tuloa. Muutamilla naisilla on mielentilassaan rauhallisempi vaihe, ja yksi kysyy vartijalta, paljonko kello on.
— Olisiko teillä mihkää mentävää? kysyy vartija vastaan.
Vartijat vaihtuvat. Taas kysyy joku vartijoilta, eikö vartioiminen ole väsyttävää.
— Kiitos vaan kysymästä, mutta pianhan tästä päästään. Jääkäri on jo täällä.