Vaelletaan ääneti edelleen. Juha laskee ajatuksissaan, kuinka paljon jäi kotiin leipää, silakkaa, puita ja heiniä — jos tuo Pirjola hakee pois ne heinät, niin silloin lehmä ei tule toimeen. Ja mikä perii pojan — tyttö kyllä menee maailmalla. Tulee mieleen Hiltu-vainaan kohtalo; kyyneleet valuvat. Kuolee hän tällä matkalla … ei hän enää tätä aidanvierua palaa… Ei ole tullut valmiiksi mikään; hän on ollut akan kanssa, on pitänyt tölliä, on ollut sosialisti; kaikki ne ovat olleet samantapaisia asioita. Hän on niitä toimittanut, kun niitä pitää toimittaa — ja nyt hänen pitää jo kuolla — eikä lapset ymmärrä mitään. Ei nekään ole niinkuin muitten lapset, ne on niinkuin semmoisen tekemiä, joka ei osaa…
Tullaan kylän aukealle ja Juha näkee talot illan alkavassa hämyssä, niinkuin olisi kulunut kymmenen vuotta menneestä yöstä. Hän ajattelee jo selvästi, että hänet tapetaan; kuuma tunne lievittää mieltä ja valuttaa yhä uusia vesiä vanhoista silmistä ja nenästä. Jalkaa väsyttää, mutta väsymys on nyt omituisen huumaavaa. Lientyneen mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan osaamattomuuden tunne. Jos ammoin kuolleitten vanhan Penjamin ja Nikkilän entisen piika Maijan kuusikymmenvuotiaalla pojalla nyt olisi kehittyneemmät aivot, voisi hän näillä maallisen vaelluksensa viimeisillä kilometreillä ehkä saada viileätä tyydytystäkin noista elämänsä tosiseikoista. Mutta nyt ne vain kyynelten mukana ikäänkuin valuvat pois ja mennessään koskettavat yhä pehmenevää mieltä.
Yhä oli taloja matkan varrella. Toisissa vilisi sotamiehiä — Juhakaan ei osannut ajatuksissaankaan nimitellä näitä lahtareiksi. Kymmenittäin hevosia seisoskeli pielissä. Yhdestä talosta Juhallekin annettiin hevoskyyti ja uudet saattomiehet. Juha tunsi yhä selvemmin, ettei hänestä tule tämän tämmöisen maailman asukasta. Kun vain tekisivät sen pian eivätkä rääkkäisi. Tulee niin pahasti mieleen ne lapset ja lehmä — ja itkettää yhtä mittaa…
Johan Toivolan juttu tiettiin kyllä heti itsestään selväksi. Hän oli viimeiseen päiväänsä asti ollut mukana rikoksissa — viimeksi vällyryöstöissä — ja sitten oli hänellä ilmeisesti huomattava osuus hra Palmunoksan murhassa, vaikka halukkaimmankin syyttäjän, miehen nähtyään, täytyi hiukan epäillä sitä, että hän olisi ollut ampumassa. Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivä-ehtoona näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä Jussin eikä hänen asioittensa kanssa. Ihan niinkuin joku sovittautuu pois kotoa silloin kun on teurastus, mutta palattuaan katselee mielellään karttuneita siistejä lihoja.
Juhan sielu ja ruumis värisi, kun hän saapui vankipaikkaan. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että hänet tapetaan, jo tänä iltana; hän kuvitteli yhtä mittaa, kuinka luoti tulee ruumiiseen. Sillaikaa suu höpisi jotain rukouksen tapaista eikä huomio sen vuoksi tullut kiintyneeksi olosuhteisiin. Huoneessa oli kovin ahdasta, niin etteivät kaikki mahtuneet pitkälleen. Yskittiin ja syljettiin. Tuntien kuluessa tuli kuoleman odotus yhä kylläisemmäksi. Moni rukoili, että Jumala itse ottaisi heidän henkensä, ennenkuin ihmiset ehtivät. Nuoret huligaanit olivat hullunkurisen näköisiä, kun heidän eläimellisillä kasvoillaan nyt pakosta asui vakavuus. Joku heistä yritti puhutella vartijaa. — Ei teitä kaikkia tapeta, sanoi vartija yhtäkaikkisesti hymähtäen.
Yö kuluu eikä vaan ketään viedä ammuttavaksi. Aamupuoleen alkaa yksi ja toinen torkahdella ja kohta kuuluu huoneesta vain unista ähinää, yskäkohtauksia ja joskus joku "Herra Jumala taivaallinen isä". Kuuluupa kuorsaustakin: nuori huligaani voi mainiosti nukkua näissäkin oloissa.
Aamupuolella tuodaan vielä useita uusia vankeja. He koettavat rämpiä lojuvien yli akkunan ääreen, mutta vartija kieltää ja komentaa seinän vierelle päin.
"Kallis on vapauden lunastus, perkele", sanoo yksi tuoduista.
Nukuttu uni ei ole suurenkaan arvoista ja kaikki ovat vakuutettuja siitä, etteivät ole ollenkaan nukkuneet. Pienempikin aamutorkahdus kykenee kumminkin muodostamaan rajan eilisen ja tämän-päivän välille. Aamulla kaikki vaistoillaan tajuavat, ettei ketään nyt taas ammuta ennen iltaa. Pitkä päivä tutkintoineen on edessä.
Puoli yhdeksän aikaan juovat kenttätuomari, komendantti ja paikallispäällikkö aamukahvia. He ovat kaikki hermostuneita, melkein riitelevät keskenään, sillä kaikki asiat ovat hienokseen sekaisin ja raskas päivä on taas edessä. Kaikkea tarvitaan eikä mitään ole. Suuri vankimäärä tuottaa hankaluutta, niitten suhteen ei ole mitään varmaa menettelytapaa. Niitä on vapauteltu talollisten takauksilla, toisia ovat miehet ampuneet omin päinsä, suutarit on muitta mutkitta pantu työhön. Pitkin päivää tuovat talolliset tänne akkoja ja jos jotakin kuulusteltaviksi. Joku tulee vaatimaan kuittia telefonistaan, jonka sotamiehet ovat vieneet. Tämä on niin ärsyttävää, että komendantti ja tuomari tavan takaa vahingossa puhuvat ruotsia, vaikka paikallispäällikkö on suomalainen.