OMISTANI JA OMILLENI
Kirj.
F. E. Sillanpää
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui — minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, eliötä minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo…
Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä, että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.
Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan edempänä muutamia viitteitä.
Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis…
Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan »Elämän ja auringon» kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset, jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä 1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis, kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan, lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni seinän sisäpuolella… Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.
Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin…