Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopuniisensa, teki sen lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan… Kun sinä puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaa yöllä sinun ensimmäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimmäisten jokellustesi sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut. Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä. Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin, mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimmäiset valkoiset nähtiin jo tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä. Ensimmäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat ensimmäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään, toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun kirjoitin »Hurskaan kurjuuden» ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi, sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan, äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta ajoilta on alkuisin Eskon elämä…

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö. Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen: tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti. Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia, kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, 'mikä vamma alhaisoylväyksissä on niin tavallista.

* * * * *

Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn, kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy muita kuin humoristisia muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa. Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun. Odoteltiin yhä vaan ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vaan vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten meidän poikamme lienet.

Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa. Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20. Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä, jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa »siksi kunnes rahat tulevat». Kyökin oven oli sentään jättänyt avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon, että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin takavarikossa.

Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä. Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.

Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset jalostaa sitä', mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon, että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä kirjoituksesta.