Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen, niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu — se on todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin voidaan odottaa positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät. Sota ei ole rahtuakaan »luonnollisempi» ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle väitteelle, että jokin oleva kehitysaste — esimerkiksi se, ettei ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle — olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen huutonne: »Eläköön taisteleva ihmisyys» — ei noille onnettomille ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita. (Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)

Nämä yleisinhimilliset suhteet saavat erikoisia, läheisempiä muotoja perheessä tai sen vastikkeessa, yleensä noissa pienimmissä ihmisyhteisöissä, joiden täydellistä poistamista emme ainakaan toistaiseksi osaa pitää mahdollisena. Siellä tulevat esiin suhteet vanhempiimme, puolisoomme, lapsiimme ja vihdoin itseemme, mitkä viimeksimainitutkin suhteet useimmiten saavat merkitsevän alkuravintonsa noiden pienoisyhteisöjen hengestä. Pelkään, että nyt joudun kirjoituksessani siihen osaan, joka kaikkein vähimmän tulee teidän mieltänne kiinnittämään. Onpa mahdollista, että te kahdenkymmenen iällä kiellätte sen kokonaan, pelkästä kieltämisen tarpeesta, vain sen vuoksi että se on minun kirjoittamaani, mikä ei kumminkaan estä teitä kolmenkymmenen iällä sittenkin tarkemmin katsomasta, mitä äijä on mietiskellyt.

Odotan tuota teidän kapinakauttanne vallan levollisena, niinkuin ensimmäisiä hampaitanne. Ilmiö on jokseenkin sama kuin kananpojan murtaessa kuortaan. Se on viimeisen, näkymättömän sikiökalvon pois ravistamista, eikä olekaan suotavaa, että semmoinen jää ihmisen selkään koko iäksi; kunhan ette vain riuhdo siinä itsellenne pysyviä syntymävikoja, mikä myös usein tapahtuu. Koettakaamme, jos suinkin voimme, suhtautua humoristisesti tuohon ilmiöön kun se kerran tulee, ja olkoon voitto sen, joka huomaa ensiksi nauraa, kun te minun kanssani riitelette rakkaudesta ja sen oikeuksista.

Tässä nyt tuli mainittua huumori, vieläpä sille hyvin ominaisessa yhteydessä. Huumori on puhtaasti inhimillinen ilmiö, sen laatu ja pitoisuus ovat suorassa suhteessa vastaavan ihmisyyden laatuun ja pitoisuuteen. Se on olemukseltaan sovittavaa, vapauttavaa, siis positiivista, aivan niinkuin satiiri on kiristävää, negatiivista. Koomillista on, komiikka on toteavaa, mutta huumori on toimivaa. Se on myös lähestyvää ja se kukkii parhaiten jalojen ja läheisten inhimillisten suhteitten piirissä; sellaisia suhteita on vaikea käytännössä ajatella ilman huumoria. Se on käytännöllisten ihmissuhteitten korkein eleganssi, jyrkästi yksilöllisenä, sisäänpäin suuntautuvana elämänkatsomuksen tekijänä se mielestäni ei ole ajateltavissa. Huumori kuuluu sinne missä elämäntaistelu, säilyttäen subjektiivisen vakavuutensa, kumminkin ilmeisesti eksyy koomillisiin muotoihin, mutta huumorin valo ei ylety lankeamaan kaikkien niiden seikkojen jäätilanteiden yli, joita voidaan ajatella elämäntaistelussa esiintyvän. Sellainen olettamus edellyttäisi tuolta taistelulta kerta kaikkiaan, a priori, puuttuvan kaikki vakavat mahdollisuudet; tuollainen universaali huumori voisi pohjautua ainoastaan ehdottomaan pessimismiin, joka taas puolestaan ei tunnu oikeutetulta eikä järjelliseltäkään, koska taistelu ja voiton kaipuu ovat ihmiselle luontaisia eikä meillä ole ehdotonta varmuutta voiton mahdottomuudesta. Huumori on taistelupaineen varaventtiili, se on kuin luottavainen silmänisku taistelijain välillä, kun ei haluta sälyttää omaa taakkaa toisten kannettavaksi. Huumoria verrattomasti korkeampi on se vaitiolon suhde, josta Maeterlinck puhuu »Köyhäin aarteitten» ensimmäisessä kappaleessa. Siinä tunnetaan välittömästi toistensa taakat ja antaudutaan välittömästi tuon tunteen valtaan. Voidaan kuvitella, että se on viimeinen ihmisten välillä vallitseva suhde, kun taakat jo ovat kirvonneet… Mutta toistaiseksi meillä on huumori.

Riitelemme rakkaudesta ja sen oikeuksista — siitä oli lähinnä puhe. Olen huolellisesti ja ilman pahimpia ennakkoluuloja tutkistellut tätä asiaa ja tullut siihen käsitykseen, että ihminen, ainakin ylimys, näissä asioissa oleellisesti eroaa muista luontokappaleista. Näyttää siltä, että kehitysopillinen ihmiseksi tuleminen on ensin vilkkaammin tapahtunut orgaanisella puolella. Pysty asento on siinä ollut vallitseva prinsiippi, jonka luonnollisia seurauksia ovat olleet käsi ja käsitys, kielipuhe ja inhimilliset aivot toimintoineen. Näin muodostunut ihminen sinänsä, ajateltuna ensi hetkessään, ei vielä ratkaisevasti eroa muista imettäväisistä. Vasta tästä alkaa inhimillisyyden varsinainen muodostuminen, joka koko historiallisen ajan on jatkunut erittäin vilkkaana ja tulee edelleen jatkumaan, ollen tällä hetkellä sen yksilön kohdalla, jota minä edustan, jokseenkin sillä asteella kuin tästä kirjoituksesta ilmenee. Todennäköisesti tulee tämä kehitys vielä jatkumaan niin pitkälle, että se luontokappale, jota nyt sanotaan yhdellä lajinimellä ihmiseksi, tulee eläintieteellisesti jakautumaan ainakin kahteen selvästi eroitettavaan lajiin, sanokaamme ylhäisö- ja alhaisoihmiseksi — jotain sellaista lienee edelliselläkin kerralla tapahtunut, apinain ja ihmisten lähtiessä yhteisestä kantalajista kumpienkin taholleen. Näiden uusien ihmislajien eroavaisuus tulee epäilemättä olemaan enemmän henkistä kuin muodollista laatua. Minusta tuntuu, että syntymässä oleva ylhäisöihminen monessa kohden jo käy ankaraa taistelua vielä elinvoimaisen alhaisoihmisen kanssa. Varsin voimakkaasti tämä ilmenee inhimillisissä sukupuolisuhteissa, joihin nyt näiden maailmoja hapuilevien esijohteitten jälkeen vihdoinkin tulen.

Ennen kuin näistä asioista ryhtyy puhumaan, täytynee esittää »kantansa» muutamiin erinomaisen selviin ja silmin nähtäviin tosiasioihin nähden, jotka koskevat miehen ja naisen asemaa sukupuolisuhteessa. Että naisen osuus lajin jatkumisessa on verrattomasti suurempi kuin miehen, että hän on enemmän »sukupuoliolento» kuin mies, siitä nyt ei päästäne, minnekään, eikä vallan helposti voida kuvitella, että tämä seikka toiseksi muuttuisi, vaikkapa ihmislaji jakautuisikin äsken mainitulla tavalla. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi huomattavat naispiirit niin vierovat tätä heille kunniakkainta tosiasiaa ja melkeinpä halveksivat niitä sisariaan, jotka kokonaan antautuvat äidiksi ja puolisoksi. Kun he puhuvat sitä vastaan, että naista pidetään »pelkkänä sukupuoliolentona», niin kuultaa tuosta innokkaasta puheesta varsin alhainen, melkeinpä rivo ajatuksen vivahdus: että nainen sukupuoliolentona olisi yhtä kuin miehen elimellisen vietin tyydytysvälineenä. Hyi hävetkööt ne, joiden aivoissa sellaiset ajatukset lepattavat. Tämä naisen sukupuolitehtävän alentamisinto on sitä ihmeellisempi, kun sillä ei ole mitään logillista yhteyttä sen asian kanssa, jota nuo samat piirit pääasianaan ajavat. Naisella, jolta kohtalo m kieltänyt hänen luonnollisimman ja kallisarvoisimman tehtävänsä, äitiyden, uusien voimien tuottamisen siihen raskaaseen taisteluun, jota ihmiskunta käy tarkoitustaan etsiessään — sellaisella naisella olkoon meidän myötätuntomme ja kunnioituksemme, jos hän on sen ansainnut personallisella ylevyydellään, ja olkoon hänellä täysi vapaus etsiä vastiketta, sukupuolensa estämättä, kaikilta yhteiskunnan työmailta, joihin hän muuten yksilöllisesti pystyy. Mutta älköön ken tahansa marto kanslisti ylvästelkö kauniin ja hyvän äidin edessä, vaan kunnioittakoon sisarensa arvokkaampaa elämäntehtävää ja yrittäköön tehdä jotain hänen lastensa hyväksi, jos nämä ovat joutuneet avun tarpeeseen. Muistettakoon, että äiti, joka kasvattaa hyvän lapsijoukon, tekee aina enemmän suoranaista työtä kuin yksikään virkanainen ja lisäksi paljon muuta pysyvämpää.

Ihmisyksilön ylevyyden astetta voi melkeinpä erehtymättömästi arvostella sen mukaan, millaiset hänen vapaat vaistonsa sukupuoliasiaan nähden ovat. »Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys» — niin sanoi Siljo vainaja, nuoruustoverini (jonka tuotteisiin kehoitan teitä — varovasti! — tutustumaan, sitten kun siihen kykenette). Omasta puolestani osoittaisin tuon lauseen ihmiselle yleensä ja varsinkin naiselle — ja nimenomaan tässä asiassa. Missä luontainen kainous ja ylpeys ovat heikommat kuin luontainen elimellinen vietti, siellä kehittyy sukupuoliasia sille kannalle, millä se alhaison keskuudessa tosiaan tänä päivänä on. Kainous ja ylpeys voimakkaina ja terveinä perusvaistoina turvaavat haltijansa jokseenkin varmasti alhaison iänikuisilta lemménrettelöiltä ja irstailuilta, joille he vaativat jonkinlaista luonnollisuuden oikeutusta — ja — miksikäs ei se heille kuuluisikin heidän omalta onnettomalta kannaltaan. Tiedän kyllä mitä puhun — olen ollut noissa sodissa. Kuinka minun lieneekin käynyt, niin sen voin sanoa, etten milloinkaan ole antautunut rauhanneuvotteluihin tuon näljäisen vastustajan kanssa. Voitettunakaan en ole luovuttanut aseitani — kainouteni ja ylpeyteni tähteitä.

Paitsi synnynnäisistä vaistoista riippuu ihmisen ryhti näissä kallisarvoisissa asioissa myös paljon siitä, millaisessa auringossa hänen rakkauselämänsä ensimmäiset kukat aukeavat. Niitä kukkia surkastuu monta jo nuppuina ja ani harvoin sattuu, että ensimmäiset auenneetkaan kantavat kypsää hedelmää. Näillä mesikukilla on kumminkin ratkaiseva, niin sanoakseni kouluttava merkitys; niiden hunaja on niinkuin seerumi, jonka vaikutus on elinkautinen, onnellisen ja kauniin lapsuuden rinnalla en voi kuin ylistää sitä elämänsaalista, joka sisältyy onnelliseen ja kauniiseen ensi rakkauteen (oikeastaan vain kauniiseen, sillä kauneus on sen onnellisuuden ainoa ehto), vaikkapa nuo molemmat kevään kukat ovatkin herkkiä varisemaan.