Omistani ja omilleni

by Frans Eemil Sillanpää

Sukupuoliasia on tiettävästi johtava luonnonvoima inhimillisen elämäntaistelun riennossa. Se on jaloin kaikista välineistä, koska se on ensimäinen ehto vielä keskeneräisen taistelun jatkumiselle. On lohdullista nähdä nuoria neitoja ja nuorukaisia sen, joka on väsähtänyt. Tuon salaperäisen voiman kajo leviää iäkkäämmänkin katselijan tajuun ja huomaamattaan hän ajattelee rukouksen, että nuo ummut saisivat kukin hetkellään aueta kauniissa auringossa. Ettei tuota jalointa pääomaa haaskattaisi ja rapaan tallattaisi.

Niinpä tulee niiden kahden ihmisen, jotka omalta kohdaltaan ottavat hoitaakseen inhimillisen sukupuolisuhteen, tietää, mille kummulle he nousevat, minkä vartiopaikan he ottavat tuossa perustaistelussa. Se lemmenhurma, joka johtaa aviosuhteeseen, ei ole semmoisenaan pysyväinen. Normaalisissa tapauksissa katoo mesi hedelmänkannon alkaessa. On tullut inhimillisen sukupuolisuhteen pitkä ja voimakas poutakausi, jolloin kerätään se osuus ihmiskunnan yhteiseen saaliiseen, mikä sille kohdalle kuuluu. On uusia iloja, joiden keskukset ovat toisaalla kuin rajujen kevätriemujen… Näen monien huulien vetäytyvän pilkalliseen hymyyn, kun he tällaista kuulevat. He eivät olisi minulta tuota vanhaa virttä odottaneet; se on niin ihanteellista ja tunteellista — kenties he ovat oikein musertavia ja ääntävät t:t d:ksi. Virsi on todella vanha, mutta sitä on enimmäkseen veisattu tympäisevällä nuotilla ja tuuditettu monta ihmistä siihen käsitykseen, että aviollisen moraalin ainoana perustana on aneeminen pyhäkoulumoraali, joka tuskin tietää omasta perustastaan ja jota on halvalla hinnalla saatavissa kolportöörien kirjasista. Ei tässä siitä ole kysymys. Minun lähtökohtani on yhtä asiallinen kuin sen kristillismielisen talonisännän, joka keksii kaikki pirun juonet estääkseen poikaansa ottamasta vaimokseen rakastamaansa ja raskaaksi saattamaansa piikatyttöä. Meidän päämäärämme vain ovat hiukan eri etäisyyksillä meistä asianomaisista.

Muuten — säätykysymys ja avioliittokysymys eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomat: tasasäätyisyys on suotava, melkeinpä välttämätön. Mutta että ministeri ja hänen sisäkkönsä noiden tilapäisten toimialojensa perusteella ilman muuta olisivat inhimillisen rakkauden edessä erisäätyiset, se on vahvinta ja tavallisinta alhaisopötyä. Älkää rakkaat lapseni vaan milloinkaan tuota humpuukia omaksuko. Kainous ja ylpeys antavat heränneessä rakkaudessa ihan itsestään vastauksen säätykysymykseen. Vauhtiin päässyt rakkaussuhde paljastaa herkälle vaistolle kyllä ajoissa pohjimmaisen arvonsa; ei sitä tarvitse eikä kannata ruveta harkitsemaan. Elimellinen vietti voi yrittää kepposia, mutta ylimyksen vaisto saa sen pian nolona pyörtämään takaisin, jos ollaan harhateillä. Luotan rohkeasti siihen, että kun te tuotte eteeni valitun elämänkumppaninne, hän on ylimys, osoittakoonpa hänen virkatodistuksensa mitä tahansa.

Aviollinen uskollisuus on sillä tiellä pysymistä, joka alkutunnusteluissa on yhteiseksi havaittu ja joka ei ole pelkän vietin viitoittama. Jos tuo tie jokaisessa eri tapauksessaan olisi julkisesti nähtävissä ja selitettävissä, tulisi siinä esiin ihmeellisiä asioita… Se mitä alkeellinen käsitys aviouskollisuudelta vaatii, on oikeastaan sivuasia, joka seuraa itsestään siellä missä pääasia vallitsee: niiden syvempien perusteiden kunnioitus ja arvossa pitäminen, joille avioliitto on rakentunut. Elimellinen vietti pysyy siellä, minne ylpeys ja kainous sen painavat.

Normaaliin avioliittoon kuuluvat oleellisesti lapset: hyvin menestyneinä ne ovat tärkein ja kaunein saalis, minkä taisteleva ihmispari elämänsä aikana tuottaa yhteisen rintaman hyväksi. Tästä kirjoituksesta te pitkin matkaa näette, mitä ajattelen lapsista; en uudista sitä enää tässä. Puhun vielä muista asioista.

Teidän suhteenne omaan itseenne ja elämäntehtäväänne, aivan käytännöllinen arkisuhteenne ihmisiin ja elämään ovat tärkeitä asioita, vaikkakin ne itsestään muodostuvat tarkoituksenmukaisiksi, jos kerran ajatus- ja katsantokantanne yleensä kehittyvät sillä pohjalla, jota tässä olen esitellyt.

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ihmisen olemus kaikkinensa muodostaa ykseyden; että se kaksinaisuus, jota »ruumis» ja »henki» näyttävät merkitsevän, todella onkin vain näennäinen. Ei niin, että jompikumpi noista tekijöistä olisi erikoisessa valta-asemassa, vaan että niiden välillä on joku sopusointuinen rinnakkaisuus, jota emme vielä ole selkeästi huomanneet. Mehän voimme melkein sanoa lyhyesti, ettemme me ollenkaan tunne niin sanottua substanssia, vaan ainoasti muutamia sen suhteita, kuten »elävä» ja »kuollut», jotka meidän käsittämämme suhteetkin vallan hyvin voivat olla pääasiaan kuulumattomia. Koko tuo sekava juttu voi hyvinkin olla vain eräs seikka siinä kaikkeuden-tapahtumisessa, jonka alkua ja loppua me emme ymmärrä, mutta jonka keskellä me kirkkaimpina hetkinämme hämärästi tajuamme heijuvamme. Se on tuo yksi jylhä pää-jännitys, jonka laukeamista kohden me ymmärtääkseni olemme matkalla.

Tältä kannalta teidän pitäisi järjestää suhteenne »henki-ruumiilliseen» olemukseenne — sanon pitäisi, sillä ylen työlästä se ainakin minulle on ollut. Sama vapaus, johon alumpana viittasin, on tässäkin johtavana aatteena, ja minä uskallan väittää, että se yksilöllisen vapauden sorto, jota typerät mahdit maailmassa harjoittavat, on lasten leikkiä siihen nähden, jota harjoittavat näkymättömät tyrannit. Jos te voitatte jälkimmäiset, niin eivät edellisetkään teille suuria mahda, heidän aseensa eivät ylety todelliseen inhimilliseen ylevyyteen, joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein ovelasti käyttää jälkimmäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan korkeammalla tasolla.

Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette tekemisiin — sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä, kuka ja mikä hän lieneekin; nähkää vain, mikä hän on, se riittää. Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää niille, jos ne sen ansaitsevat — ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka niitä ovat edustaneet.

Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala ihmisellä lieneekin, on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut. Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa; pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on saavuttava siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa.