Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista, niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten — hankin sanoa yhteiseen — työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen.
Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi. Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa toimintaani — mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut. Minun suhteeni omiin teoksiini on varsin intohimoinen siihen asti kuin olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus jolloin jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin kun silmiini sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt ja sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys… Muuten on työni jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista. Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa tarvitaan. Semmoista se on — ainakin näin kun rupean sitä itselleni selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta. Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi.
Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun toiset juuri ihanasti kiskotellen aukovat silmiään altteimmillaan kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa… Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna, eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta, että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen — kuten kaiken yksilöelämän, hän ehkä lisää… Mutta jos hän kerran löytää semmoisella aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön… Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut.
* * * * *
Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat, viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun, inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin, opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti, josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme.