Loviisa. Sanoin vaan niin, kun tiedän, että Antti ennen naimisiin menoaan…
Emma. Oli iloinen poikamies, arvatenkin. Aivan minun mieheni vastakohta. Mutta me olemmekin niin onnellisia!
Loviisa. Emme mekään, herra varjelkoon, riitaisia olisi, jos vaan ei Antti ennen naimisiin menoaan…
Henrikson. Mutta, rakas sisareni! Senhän sinä tiesit, kun naitte toisenne. Heinonen on nyt vakautunut mies…
Heinonen. Tietysti! Niinhän minä olen.
Henrikson. Ja hyvin hyvä isäntä…
Heinonen. Aivan niin … ja minulla on ainoastaan kaksi vikaa… Ensiksi en tahdo olla mikään tohvelisankari ja toiseksi olen taituri torvensoitossa… Täälläkin on minulla torvi mukanani. On kyllä hyvä pitää se käsillä, jos vaimoni sattuu huonolle tuulelle… Hän torailee ja minä puhallan … enkä kuule sanaakaan hänen ripityksestään.
Loviisa (on useita kertoja nykäissyt häntä takista, nipistää häntä kädestä). Mutta Antti! —
Heinonen. No niin, vai et sinä tahdo kuulla puhuttavan siitä? No olkoon sitte sillä tavoin… Muutoin kuulun minä torvisoittokuntaan, sen saatte uskoa!
Henrikson. Niin, heittäkää pois kaikki kotoiset kiistat! Ei ole vielä ollut yhtään avioliittoa, jossa ei joskus olisi sattunut vähän kinastusta. Mutta nyt pidämme hauskaa yhdessä ollessamme. Siitähän on jo kulunut viisi vuotta, kun viimeksi kävin luonanne maalla… Pikku Karoliina on kasvanut noin suureksi ja tullut niin kauniiksi! Kyllä hän tulee saamaan sulhasen, joka ei ole huonompia.