Henrikson. On tietysti!… (Itsekseen.) Myöskin se on poissa. Mikähän tässä vielä lopuksi tullee?
Loviisa. Sinähän aina olet ollut sellainen järjestyksen mies.
Henrikson. Nyt minä muistankin… Se on kirjoituspöydälläni.
Emma. Ei siellä ollut mitään kukkaroa.. Tämä näyttää kumminkin hyvin kummalliselta.
Henrikson. Ei, minä selitän asian… Nähkääs, minä jätin kelloni kelloseppään … mutta kun kello oli rikki eikä ollut vedetty … se tahtoo sanoa: avain oli kukkarossa, se sopi kelloon… Mutta kelloseppä otti sekä kukkaron… Ei, kun kellon… Ei… Niin, niin, kellon hän otti… Se on harvinainen kello…
Heinonen. Mitä sinä alinomaa mainitset tuota kelloa?
Henrikson. Totta kai. Se kun on hyvä kello! — Ilmanko se onkin lyömäkello! Kelloseppä näet tahtoi ottaa kukkaron kellosta… Ei, kun kellon avaimesta… Ei, kun kellon kukkarosta… Ei .. en tiedä itsekään mitä sanon. (Vaipuu tuolille.)
Loviisa. Minä tiedän: Kello oli kukkarossa…
Emma. Ei, kun kellonavain oli kukkarossa…
Heinonen. Ja kello oli vieressä… Ja kelloseppä piti kellon, kellonavaimen ja kukkaron…