Vaiko hän? Ja mielessänsä
muistaa vielä Vilhoaan,
joka ensi ystävänsä
unhotti jo kokonaan,
Joka enkel'armaisensa,
lapsuutensa morsion
jätti, sijaan saadaksensa
nimettömän. — Ken tuo on?
Joessa mun kuvalleni
nyökkää sama haamu, nään.
Mikä mahti lähelleni
tänne tuo sen vilpikkään?
Otsalleni nopeasti
painui kaksi kätöstä,
ääni, tuttu lapsest' asti,
lausui: Arvaa, kuka mä!
Minna! huusin mä — ja Minna,
lapsena ei enää, vaan
impenä mit' ihaninna
naurain katsoi Vilhoaan,
Vieläkö saan sydämesi?
— Saat, oi Minna, armahain!
Kilvoittelijattaresi
sinä itse olit vain! —
Oiva oppi mull' on tässä;
älä etsi turhuutta!
Mitä luonto antaa lässä,
turha kaukaa hakea.
Morsian.
Ajan uurna onnesi tänään, tyttö, antaa; saat tän kerran päässäsi myrttikruunun kantaa. Näitkö peilissäsi jo, kuinka kaunistaa se? Ilmaisiko suutelo, mitä tarkoittaa se?
Viime kerran itsensä näki tyttö soma; uhriks olet tehty sä, ryövärin jo oma. Sinut vie hän; isä ei eikä äiti kiellä. Sydämen hän ensin vei, kaiken muun vie vielä.