Vaan mä vastaan: "Lemmen tahdon ainaisen, en vain pian menneen ruusu aikaisen. Luoksen' yli talven jos et jäädä vois, lennä, katoakkin lailla perhon pois!"
Löydetty.
Sievään laski akkunainen, sievään harso kohosi. Katse lensi armahainen nuolen lailla rintaani.
Kättä tavotin mä, rukka,
pistäytyvää vaunuista:
poissa se! Mut' muistokukka
— kas vain! — virui nurmella.
Hurmaantuin sen otin, tuota
nimetöntä haeksin
hökkeleistä joen luota,
etsin uljaat linnatkin.
Kunkin immen kohtaamani
luulin tuoksi armaaksi;
vaan he viattomuuttani,
hellyyttäni hymyili.
Viattomuus, hellyys raukes
haluhun ja kaihohon.
Hohtopilvi haihtui, aukes
mailma sellaiseks kuin on.
Huonoksi mä huvenneena
syntyseutuun koteuduin.
Muistoista sen vironneena
uudestansa nuorennuin.
Muistin leikit lehdostossa,
kisat luona joenkin,
sokkona kun juoksin, jossa
toki Minnan tavoitin.
Vait! Mit' on se viehätystä,
jota tunnen hurmaavaa?
Kukkienko hengähdystä?
Lehtienkö suhinaa?