Mut sama se, kun saastaton,
viaton olenkin!
Mit' elon riemu kaikki on?
Kuin kupla haihtuvin.
Sain lasna morsiusvaatteihin
mä kerran ilolla.
Mut multa puku, riemukin
otettiin illalla.
Niin käy myös monen morsion
iloisen, onnekkaan.
Oloni onnekkaampi on,
jos luotan Jumalaan.
Emman valitus.
Eetu tuli tuolta, luokseni ei vaan! Emmansa kun huomas, piili kokonaan! Hänet ennen aina seurallani sain, sisään mennessäni, ulos kulkeissain.
Hst! Hän laulaa: äänen tunnen selvästi! Äänens ensin multa sielun valloitti. Noin hän illoin lauloi alla akkunain. Ah, nyt laulaa, soittaa toiselle hän vain!
Seppeleen — kas! — solmii.
Joka aamu — oi! —
Mulle ennen uuden
seppeleen hän toi.
Tuo, mi riippuu tuolla,
vanha on jo tuo:
Pois se lehtiänsä
kuihtuneita luo.
Eetu käy taas tuolla, ei mun Eetuni. Toiselle hän nyt jo lemmen lahjoitti. Voiko lemmen antaa, jos jo antoi sen? Voiko ainokaisen antaa useillen?
Ah, niin häntä uskoin, yksinkertainen: uskoin, kun hän antoi käden lämpöisen, että hän ei riko, jos mä rikkonen; ah, niin häntä uskoin, yksinkertainen!
Kevään vuokkoin kanssa lempens puhkesi, kesän ruusuin kanssa kuihtui äkisti. Ehkä taas, kun kevät uudet vuokot tuo, hänkin saapuu armaan unhotetun luo.