Jo kohta kaikki katoaa mun kauneuteni. Ei yhtään mulla kosijaa, en saakaan kaiketi.
Käyn joka pyhä siistinä,
hurskaana kirkollen.
Sen luona kyll' on miehiä:
en ylkään' näe, en.
Ne muita katsoo jokainen,
ei mua yksikään.
Tuo saisi miestä kymmenen,
en minä yhtäkään.
Muut mielevämmät lienevät,
hurskaammat, sulommat.
Mut onko kasvon' ilkeät
ja työni pahemmat?
Mä hyvä olen mielestäin
ja kehrään ahkeraan.
Kun muotoni mä viimein näin,
en ruma ollutkaan.
Jos kaunotar vain olisin,
en tässä suristaisi
Kosijain parvess' istuisin,
ja parhain minut sais.
Vaan köyhä kaunotarkin on
kuin pieni kukka vaan:
se murretaan, saa suutelon
ja siihen tallataan.
Ei ihanuus, ei avutkaan,
vaan raha sulon suo.
Turvatta olen ainiaan,
mun osani on tuo.
Nyt vielä kenties paremmin
näin tulen toimehen,
kuin puolisoni tyrannin
yöt viettäin valvoen;
Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa,
ja olen voimaton,
eik' ole leipää, puoltajaa,
vaan pilkkaa paljon on!