Kah, jäisin parroin sukeltaa avantoon Ahti ilmiin, juoksussaan päivä katsahtaa, kuink' lumessa on vuoret, maa, puoliksi kuollein silmin.
Vaan säen saaren majasta jo lentää; empimättä nyt päähinettä neitonsa jokainen avaa, rintaansa painaa sen kylmää kättä.
Jo kuuman viinin kuplaset
laseja täyttää saavat.
Jo välkkyy tanssin pyörtehet,
ikäänkuin illan sätehet
kultaapi koivut, haavat.
On joukko lasin takana, silmäämään sinne tullut; se nuorten valkohiuksia ivaa ja muita turhia tapoja, jotk' on hullut.
Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa iloinen rekiretki; patsaina savu kohoaa, kuu niihin luopi hopeaa: on tyyni iltahetki.
— — —
Täss' istun kurja, kuvaten vain heidän kokemansa. Kas, tuossa tuli lentäen Adonis ylväs, kadoten mun kultaseni kanssa.
Kuin pesässänsä varpunen, kun poiss' on armahainen, mä vartoilen ja kuuntelen, en toki häntä epäillen; vaan — hän on sentään nainen.
Ajoista aina Parisin, mi aikoja jo kuoli, mielistyy sotapoikihin ja teiskuvihin veikkoihin tuo heikko sukupuoli.
Köyhä tyttö,