Väärä viinin jumala.
Zeus isä, Semeles äiti on tuon pojan kaunihin, jonka — taivahan lahjana kun suukon hän suo rypäleen — ruusuin, myrtein kaunistaa sulotar, ja hän vielä nyt yhä lauluiss' on verraton, kuolematon. — Tuonko sä vertainen, sinä henki, min kattilan höyry luo kuni peikon? Niin, peikon on taito, mi luo siitä, mi on elo, ruoka ja voima ja onni ja riemu, vain häviön, rikoksen, turmion, kuolemankin. Kerskutko, tyhmän pöyhkä, ett' äitisi on jalo Ceres? Käy Manalaan kuni hän siis, veli Proserpinan.
Yhtynyt helvetin peikkoon äitisi on ihan varmaan. Vietteljä! kristallein tarjoten vain elämän luultua vettä, sä itsesi teet valon enkeliks; mutta sun toki ilmaisee sen siniliekki. Jo sun henkesi — niin erilainen viinin henkehen nähden — ilmaisee asuvan saatanan itsessäs.
Kiitos teille, mit liiton jo laaditte vastahan väärää! Nuoret! Oikea myös pettää voi: varokaa! Tuota te vain sulolauluin, riemuiten ihastelkaa, vaan ei juopuen sen liekkikin heittäyten. Synty sen äidist' on, min taivahan leimaus poltti. Niin elon, jonka se luo, itse se jäytävi myös, liiaksi jos liki käy useasti sen liekkiä, josta lämpimän saa, varoen, voiman ja terveyden.
Rekiretki.
Nyt korskuu orhit, kaikuvat kaviot kaupungilla. Jo ulos sieltä, kirjavat kuin linnunrata, ajavat seuduilla lumisilla.
Ja päistä täyttyy akkunat, joiss' ompi jäätä, kuuraa, pareja tarkkaan katsovat, ja hymyillen ne kulkevat kuin Hesper ja Auroora.
On lämmin veri rintojen, vaikk' onkin talvituuli. lähestyy rinta poikasen kaulusta tytön turkkien ja poskea päin huuli.
Povesta katsoo Lempikin, siloille siitä kiitää, vaan vilustuu, käy takaisin hienoihin immen turkkeihin ja puuhkaan hiipii siitä.
Ja pystypäisnä hevonen vallattomasti kulkee, ja tanssii korja kultainen jään marmorilla: mäntyjen kehys sen synkkä sulkee.