Vanhemmat me rakkahasti rauhaisina istumme, katsoen kuin joutuisasti vaurastuvat lapsemme. Aamuin, illoin hartaudessa rukoilemme, ett'ei vaan meidän heiltä puuttuessa sua heiltä puuttuiskaan.
Sä, mi ristin kivut kannoit, omiasi muistaen, ystävälles äidin annoit, äidillesi poikasen; pidä huoli hellä heistä, heidän orvoiks tultuaan; ken myös yksin jääpi meistä, häntä hoida murheessaan!
Ero tulee puolisosta, veljestä; vaan taivahass' on taas koti. Toivon' nosta sinne, elon Ruhtinas! Elo tää on lyhyt uni; siellä vast' on kotini; siellä löydän kaivattuni autuaina ijäti.
Vilhelmin puoliso.
Ylös suudelmalla aamulla sait mun; päivä taivahalla käy jo laskuhun, Armas! Aika miten kiitää nopeaan! Lehdon leyhkä siten tuoksuu kulkeissaan.
Viisaass' suojassasi tyyn' on eloni. Uljaudestasi varttuu hyveeni. Huvi vertaa toista kasvaa seurassasi uutena taas loistaa hymyn' katseestas.
Vaikka pilvet kiitää yli lehdoston, huolimatta siitä, lepo meillä on. Ukkonen kun pauhaa, nostain myrskysään, rinnallas saan rauhaa, povees painan pään.
Ennenkuin sait selkoon tunteet povessain, lehtikin mun pelkoon saattoi kulkeissain. Vaikka viatonna olin, vapisin; kuni tuetonna köynnös, horjuilin.
Olen toiseks aivan luonas syntynyt: luonnossa näen taivaan kuvastuvan nyt; tansseist' ihanoista mun se kutsuupi sinne, missä loistaa tähti ijäti.
Muita pelkää emme, emme ihaile: siten elelemme kodissamme me. Meillä asustaapi rakkaus, rauhakin: niiden siivet saapi aika armahin.