Käyköön himon mahti meille urkkiva, tyytyväisyys vahti meill' on ovella. Ystävyys saa juosta meille iloinen. Turhuus käyköön tuosta aina ohitsen.
Teroittakoon nuoli moitteen, murheenkin; niistä vain ei huoli vaimo Vilhelmin. Hänen runkoansa kukkain verhoaa: mun vain Vilhon kanssa myrskyt kukistaa.
Esikoinen.
Onnea maista rakastajan onneen verrata voiko, kun häll', odotukseen raueta ollen, esiripun takaa morsian saapuu?
Voi: ilo hälle suurempikin syntyy tuskasta kuolon, kun hän, esikoista pitäen, luota pelastetun äidin taivaasen katsoo.
Ristimispäivä.
Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella niin autuaana hiivin varpaillain: sua ynnä lasta tahdoin katsahdella, kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.
Kädessä lamppu katsoin teitä kauan:
jo päivä paistoi idän taivaalla.
Kultainen loiste valas mulle vauvan,
kun akkunasta nostin verhoa.
Sä heräsit ja pienon taivaisessa
valossa näit sen enteenä, mi nyt
on tapahtuva. Olit hartaudessa
mua näkemättä; en sua häirinnyt.
Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin,
ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en
tarvitse näitä tunteit' antaa ilmiin
sanoilla: riemu meill' on yhteinen.