Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat,
laps kanssas pelastui, — Tän vierahan
tuloksi sydän, maja, kaikki saivat
kuin uuden puvun jaloon juhlahan.
Se jalo on: tien Sanan kautta löytää
myös taivas tässä sydämemme luo;
tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä:
on taivaan rauha päällä lähteen tuon.
Hän, joka sallii lasten luokseen tulla,
nimeltään nimittää ja ottaa tän…
Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla,
nyt syliis suljet taivaan perijän.
Jumalan lasta kätesi nyt halaa.
Maria olet, Jooseppi mä kai.
Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa!
Sun kirkastetuks äidinriemu sai.
Suo mulle kätes, joka onnen aina
tuo mulle, surussani lohduttaa;
sen sydäntäni vastaan tahdon painaa,
povellas lemmitty kun levon saa.
Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa
kovemmin yllä, mitähän on tuo?
Vain riemun ruusujako? Älä salaa!
Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?
Kauhistut, vaalistut — ah, vaimon, vastaa!
Hän rukoilee, vaikk' on suu liikkeetön,
taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta
myös katso… Luoja! — kylmä: hengetön!
Hautauspäivä.
Mikä meille juhla suurenmoinen
aavistavin puuhin saapunee?
Akkunoiss' on verho lumenmoinen:
suruko noin päivää piileilee?
Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?
Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.
Häät on: katso, vihkituoli tuodaan…
Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.
Nuodeneidot hellin mielin kantaa —
kyynel heill' on silmäinsopissaan —
riisuttua nuorta morsianta;
hiljaa vuoteellen hän lasketaan.
Koristuksittakin puolellensa
silmät, sydämet hän houkuttaa.
Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa
tuosta keltään viittausta saa.