Minäkö saan sulho olla hällä, kun — kas! — vihkisormuksenkin sain? Jumala! min näen? Samat tällä sormuksell' on nimet molempain… Enkelin, min löysin alla taivaan, sormeen kerran riemuin panin sen. Onneni mä luulin vahvaks aivan: unena se haihtui häviten.
Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa on mun kadotettu armaani. Ah, jo itkin hänen kuoloansa — muodossaan hän tuossa nukkuupi! Iloni, kun kaunoisen sain armaan, suruni, kun hänet menetin, uniko vain oli? Nytkö varman tarkoituksen vasta saavutin?
Niin, mä näen: häämme tässä tullee.
Niin, jo juhlakellot kuulla voin.
Herää, armas! Kätes anna mulle,
miten lupasit, mun morsioin!
Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;
onnemme se tahtoo todistaa.
Mitä! Joukko surupuku yllä
saapuu häihin? — Tiedän, tiedän! Haa!
Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! — Pitäkää kans auki, jotta saan vielä nähdä ystäväni parhaan hymyilevän puhtaudessaan. Sielunsa — mi katsehesta koitti, minne hyvänsä hän katseen loi, ja mi tietämättään mielet voitti — ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.
Paenneesta varjo vain on vielä jäljellä — pois sekin raastetaan! Vaan se siemen, min saa maa, se siellä kukkaan puhkeeva on uudestaan. Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä nousee taas ja on taas armahain. Siinä toivossa vain on mun hyvä elää, kuollakin, oi, Jumalain!
Äidittömät.
Nuorin.
Äiti nukkuu.
Nuorimman läheisin.
Älä noin nyt pauhaa:
sairaan äidin täytyy saada rauhaa.
Nuorin.
Nukkuuhan se äiti nyt niin kauan,
koko päiväksi hän jätti vauvan.
Vanhin.
Ainiaks hän jätti pienensä:
maahan kannetaan hän.