Äiti, mennös kuitenkin
kylähänkin kerran.
Rauhaa antaa sullekin
tulee jonkun verran.
Älä sure, vaikka on
Emma itkeväisnä.
Suukko suo, niin Emma on
hiljaa, tyytyväisnä.
Hetken hän viel' itkien
akkunassa hohtaa,
sitten laulaa Naimallen:
"äiti tulee kohta".
Vihdoin riemuin leikimme
koko siskokunta,
kunnes riviin nukumme,
nähden äidist' unta.
Vaan kun päivä auki luo
meiltä silmäluomen,
menemme me äidin luo,
lausuin: "Nyt on huomen".
Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.
Hän nukkuu vielä — hellin hymyilee,
vain enkeleistä uneksiipi,
ja posket hehkuilee
myös hänen varpusensa nokan peittää siipi.
Siis vielä nukkuvat
he molemmat
viattomat
ja pienot. Nukkukaatte!
Mun puolestani kyllä rauhan saatte.
Melida istui hiljallen. Kointähti kukat akkunalla valas, kun alkoi liikutella varpunen: häkissä keveästi hyppien, nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas, se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.
Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli.
Ja kun
jo puoliunessaan hän hellän suutelun
sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan,
hymyillen äitiään ruveten halaamaan
ja katsoi häntä silmiin,
joist' astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.
Jo aamukävelyllä huokeasti he pensaskujaa käy ja kulkee kummull' asti. Nyt seisoo siellä äiti poikineen: ihanin näky täällä maan katoovaisen päällä. Niin, hamaan taivaasen he mielineen kohosi kauneuden, viattomuuden, rakkauden siivillä alhaisesta majastaan, ja näin taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin, näkyä sitä katsoivat, kun päivää vastaan viel' yön haamut sotivat.