Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee kaks enkeliä, jotka vartoilee hartaasti maailmaa, min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.
Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen. Se lainehtien kultavaahdossaan, käy pilvisaarten väliin virtaamaan. Ihmeestä poika mykkänä on vainen ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti hän kyyneleitä vuodattaa, samassa hymyillen, kun saa pään äidin syliin painaa turvaisesti. Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa ja lausuu: "Poikani, kas, Herra armostansa taas siunatun ja kauniin päivän suo ja taivaan ovet auki luo, valossa suloisessa hymyillen lapsilleen alas kaikillen, myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki kohota kuni linnun laulu, kukan henki".
Näin ainiaan
samainen luonto, vaan ain' uusi suloiltaan,
liikutti heidän sydäntänsä.
Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä
vain harso läpinäkyväinen,
taivaisen hyvän peittäväinen.
Ja äiti, kuu vei pojan katsehen
maan ympäri ja taivaan, huomauttaen
lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen
myös olevan, hän tuli riemuisaksi,
nähdessään nautitseman ihanaisuuden
pojankin sielun muodostavan ihanaksi.
Eräissä kultahäissä.
Tää jalo juhla, mistä saa kultaisen nimen tuo? Kullasta siitäkö, min maa vain hikiotsin suo, mi tuottaa vihaa, riitoja, vie rauhan rinnasta?
On kultaa arvokkaampaakin kuin tuo, mi koristaa istuimen itämaisen, min sai miekat valloittaa. Mökissä, linnass' sit' on, vaan ei miekoin saadakkaan.
Et sitä sulje lukon taa,
et laske, punnitse.
Sen rikas ja sen köyhä saa
ja sitä nautitsee.
En orjaks uuvu mammonan,
jos sitä omistan.
Se perhosta ja kukkasta ihmeesti koristaa; sit' enin aamurusko ja aurinko omistaa: se sillä laskiessahan kaunistaa ulapan.
Se sairaan tuskat huojentaa
ja lapsen hiljentää.
Se köyhän ihastuksiin saa
ja vangin miellyttää.
Taivaasta tullen, sinne tää
sielumme ylentää.
Pyhimysloiston lailla se, laskeissa päivyen, vanhuksen päähän laskeikse hopeahapsisen. Juhlalle tälle kulta tuo nimensä kauniin suo.