Niin kauan harva elää saa.
Vaan muistakaamme tää:
on kultaa vielä kalliimpaa,
ei silmin näkyvää.
Valossa, jonka Sana suo,
uskolla nähdään tuo.
Itkeissäs paarten ääressä elosi kumppanin, iloitse: tuolla ylhäällä saat rakkaas takaisin, Siell' yhteen teidät taivainen luo templi kultainen.
Isoäiti.
Suuret maailmalle pojat, tyttäret hajoo avaralle, jäävät pienoiset, Nyt ne piiriins ottaa hänet tuolissaan, tanssin alkaa: totta on hän riemuissaan.
Tekö enkeliä, keijuisiako? Kysyy, helmisiä silmissänsä jo, Nyt hän keijuisista alkaa kertoa, noista suloisista, niiden rouvasta:
Kuin hän kylvyst' ehti ajaa vaunuissa, jotk' on ruusulehti, perho valjaissa. Kuninkaan he kohtaa, silloin rumpuihin mettiset lyö kohta, soi: God save the King.
Tuo on mahtavasti mantel'tuolillaan: kultaa kenkään asti rouvan yllä vaan; valtakunta kanssa on mit' onnekkain: tanssii, soittaa kansa taukoomatta vain.
Täten pienten kanssa mummo loruilee, lapsuusmuistoistansa itse iloitsee; selkälautaa vasten vihdoin painuu pää, piiriss' uinuu lasten unta sikeää.
Hiljaa! Hst! — He kohti hiipii varpaillaan, silmää tuskin tohtii liikahduttaakaan. Mut hän vielä havaa, ylös katsahtaa. Taivas itsens avaa: enkelejä saa.
"Viestin mulle tuotte mailman paremman, minuun katseen luotte, täältä kulkeissan'". Nyt hän näkee pienot, lausuu, painain pään, siunaukset vienot eikä järkykkään.