Ukon kehtolaulu.
Makaa hiljaa, harmaapää, lapsi uudestansa. Ei sua kylmä pohjan sää häiri tuulillansa. Kehto kiikkuu hiljallen. Nuku lepoon! tyttönen tuutii laulaissansa.
Vaivas saa sun voihkaamaan; vaan tää lohduttaapi; kaikkein äiti povellaan sunkin nukuttaapi; sunkin Isä herättää, ottaa tykönsä — ah, tää leinon lohduttaapi.
Elon hetket.
Viattomuus! Sä nauravin nouset suin ja riemumielin taivasta katselet ja aamuruskoa. Laps! onnen tuottavi sulle jo hetken loisto.
Jo aamu koittaa: katsele kiiruhtain,
intoinen nuori! Kaukana viehättää
sua impein leikki laaksosessa
tai jalo temppeli jyrkänteellä.
Onnekas varhain kylvi ja päivällä
hedelmän nauttii miehenä kylvöstään:
vaan tyhmä raukka paastoo aina,
porttia Onnelan kolkutellen.
Vaikea, synkkä tie yli kankaan on
pois kotiin: peikot, ryövärit huolettaa
vanhuksen raukeata silmää,
kunnes sen umpehen saa yö pitkä.
Istuos kynnykselläsi, riemuiten,
kun päivä laskee. Taivas jos pilvistyy,
kas, tähti tuikkaa pilven alta,
porttis kun aukaset matkaajalle.
Murtaos kulkijalle sun leipäs myös ja sitten lamppus sammuta, nukkuen, siks kunnes aamu ilman iltaa sun iki nuorena nousta sallii!