Sä laakson lilja, oletkos vaan maasta noussut elohos? Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi, jos ei myös taivas pilvistään sun juurtas kastais vedellään ja sulle päivän paisteen soisi, jok' umpinaisen silmukan avaapi täyteen kukkahan. Niin, sielu, elos oikea on armolahja taivaasta.
Valkovuokko.
Kas, kuin valkeavuokko on sievä mut kuihtuva sangen!
Tuskia sä murrat sen, kun se jo kuolevi pois.
Sievä ja hellä sen laill' olet, tyttönen; siis varo ett'et
lailla sen kuihtuis myös pettäjän suutelohon.
Sinivuokko.
Min leivo pilvist' ennustaa, sen ensin tahdot todistaa — sä kevään esikoinen — mailla. Vaan, kaiken meille kauniin lailla, taivaasen viittaat sinäkin sun silmis taivaansinisin.
Mimosa ja reseda.
Terävä Sohvi, runoniekka seuranaan, läks kasvihuonehesen katsomaan. Kummankin Intian kun siellä lukuisia hän kasveja nyt katsastaa, ihmeisiä tai ihania, koskettaa kätönen keveä mimosaa. Kas, yrtti nyökkää kaunoisesti, se hellät tunteet näin ilmaisee — valheisesti.
"Kas," lausui runoniekka, "kuva kainouden!" "Niin," vastas Sohvi, ilkkuisesti hymyten, "kaunoisen kainouden! Ken tuot'ei tunnustaisi arvoiseks ihailun, min saa ja — halajaisi?" Samassa tuntevat he lemun suloisan tuhannet suloiset muut lemut voittavan. Noin mikä hajahtaa? Ei korea tuo tuolla, ei tuokaan pöyhkeä, ei etummainenkaan.
Ja Sohvi, runoniekan kanssa kulkeissaan, seisahtui ihmeissään vihdoinkin syrjäpuolla: heit' ihastuttava, kas, reseda on vaan; se lemun levitti niin kauas, kuin vaan voi, ja muiden lemutun sen sekoittua soi. Noh! huusi Sohvi, tosiaan, kas, toinen kainouden kuva! Katseensa laski runoniekka vaijentuva.
Sirkkuseni.